Seitsemän vuotta elämästä hukkaan

Kuuntelin juuri, kun televiossa haastateltiin erittäin pettynyttä ja apeaa urheilijaa. Mietin kyllä, oliko toimittajan pakko haastatella koko urheilijaa, jos näki, että kysymyksiin vastaaminen oli hankalaa. Ei paljoa puuttunut, etteikö tämä miesurheilija olisi itkenyt.

Mies sanoi, että aivan kuin olisi seitsemän vuotta elämästä mennyt hukkaan. Oli siis tehnyt seitsemän vuotta töitä tavoitteenaan nämä olympiakisat. Ja nyt kisat olivat hänen osaltaan ohi. Pettymys oli - kliseisesti sanottuna - käsin kosketeltavissa.

Haastattelun lopuksi mies tosin totesi jotain siihen suuntaan, että hänellä on kotona odottamassa jotain, joka saa nämä tällaiset unohtumaan, kun aurinko taas joskus paistaa vähän korkeammalta. Niinpä, urheilu on kuitenkin vain osa elämää.

Puoli seitsemän

Kello on nyt seitsemän perjantai-iltana. Kellonaika tarkoittaa sitä, että juuri päättyi viikon viimeinen Puoli seitsemän -lähetys televisiossa. Minä syksyllä luulin, että tuo ohjelma olisi jotenkin hyvä, mutta olen hieman pettynyt.

Ensinnäkin minua häiritsee se, että vieraat, jotka monesti ovat kiinnostavia, jäävät ohjelmassa aivan sivurooliin. Tänäänkin näyttelijä Pertti Sveholmilla olisi ollut ohjelmalle paljon enemmän annettavaa kuin mitä ohjelma hänelle antoi. Valitettavaa ja surullista.

Toiseksi - vaikka pidänkin Mariasta, Peteristä ja Mikosta - olen hieman pettynyt tapaan, jolla he vetävät ohjelmaa. Tekopirteää. Hyi.

Silloin tällöin tulee ohjelmaa katsottua, mutta ei siitä mitään joka kerran hupia ole tullut. Vaikka niin syksyllä kuvittelin.