(Kerrottakoon aluksi, että rakastan vaimoani enemmän kuin kenenkään muun vaimoa. Ja että vaimo lupasi kertoa vähän täälläkin jouluvalmisteluistamme.)
Tässä muutama päivä on vierähtänyt joulua valmistellessa. Maanantaina olimme vaimon kanssa vielä töissä, mutta tiistai ja keskiviikko menivät aika lailla täysin jouluvalmisteluaskareissa ja -puuhissa. Vaikka joulun pitäisi olla (minun mielestäni) rauhallinen perhejuhla, josta ei oteta stressiä, ja jonka vuoksi ei aleta riitelemään, niin siinä kuitenkin oli käydä. Siis että riidaksi menee.
Meillä, kuten ehkä monessa muussakin suomalaisessa perheessä, vaimo on se, joka luulee tietävänsä paremmin, minkälainen joulu meillä pitää olla: mitä syödään, miten kuusi koristellaan, mitä paikkoja jouluksi pitää siivota jne. Kyllä te varmaan ymmärrätte ja tiedätte. Ja kyllä minäkin tiedän, että se on osa sitä joulumielen valmistamista, että touhuillaan yhdessä. Minäkin leivoin lasten kanssa pipareita. Osaavat joka joulu paremmin ja paremmin leipoa niitäkin. Melkein iso mies liikuttuu, kun sitä ajattelee. (Pidän muuten kovasti piparintuoksusta.)
Mutta jotta pääsisin siihen varsinaiseen asiaan, niin kerrottakoon, että entisessä työpaikassani iso pomo eli esimiehen esimies (jonka nimi oli Annaliisa) oli varsin rasittava tyyppi, ja hänestä usein valitin vaimolleni. Ehkä ei olisi pitänyt valittaa. Tai olisin voinut jättää yhden lauseen sanomatta eilen.
Sanoin vaimolle kesken jouluvalmisteluhäslingin jotain tähän tapaan: "Luettelet noita tehtyjä ja tekemättömiä töitä aivan samalla äänensävyllä kuin Annaliisa aikoinaan kokouksen asialistaa." Siitäkös vaimo sitten riemastui? Kyllä. Mutta asia oli aivan sillä tavalla kuin olin sanonut. Yhtäkkiä tuli kesken imuroinnin - kun vaimo samalla kertoi, että tunnin päästä voisit hakea kuusen sisään - sellainen olo niin kuin olisimme jokin tuotantoyksikkö, joka tekee Uusivirran perheelle joulua. Minusta se ajatus oli kauhea. Pitäisi olla hirveän tehokas, järjestelmällinen, taloudellinen ja kaikkea sellaista, mikä minusta voisi jäädä niihin bisnesmaailman kvartaalianalyyseihin.
Yön yli nukkuminen on vähän asiaan auttanut, mutta joulumieli siinä oli mennä. Molemmilta, minulta ja vaimolta. Kai se joulu tulisi tähänkin taloon ilman vaimon jouluvalmisteluasialistaa: 14 § Siivouksen viimeistely, § 15 Kuusen koristeleminen, § 16 Kinkun paisto ...
torstai 24. joulukuuta 2009
torstai 17. joulukuuta 2009
Kesärenkaat vaihtuivat talvirenkaisiin
Tuossa ennen näitä pakkasia se tuli sitten lopulta tehtyä. Vaimo oli asiasta motkottanut jo kauan, mutta minä en ollut pitänyt kiirettä sen kanssa. Tulipahan nyt tehtyä. Pääsee vaimokin taas rattiin, ei raukka uskaltanut enää ensimmäisten lumien jälkeen autolla ajella.Kuten tuosta kuvasta näkee, olivat päässeet kesärenkaat vähän sileiksi. Vaimo epäili (kävi siinä välillä sitä touhua katsomassa) ettei tuollaisilla renkailla saisi ajaa kesälläkään. Minä siitä ensin vähän suutahdin, että mitä sinä näistä asioista tiedät, mutta jouduin sitten toteamaan, että vaimo oli oikeassa. Tässäkin asiassa. Anteeksipyytelyksihän se vähän meni, oli tämä rengasasia vaimoa jo hiertänyt jonkin aikaa. Kun ei uskaltanut sillä autolla ajaa, kun minä en saanut renkaita vaihdettua. Minusta siinä oli kuitenkin se hyvä puoli, että ehkä siinä muutama turhanpuoleinen ostosreissu jäi tekemättä.
Nyt on kuitenkin talvirenkaat alla. Ei tarvitse poliisisetääkään pelätä. Tai onhan niitä poliisitätejäkin nykyisin. Saavat tulla mittailemaan urasyvyyksiä aivan vapaasti. Aivan uudet nimittäin ovat nuo talvirenkaat. Merkinkin voisin mainita, mutta ehkä se olisi jo turhaa mainostamista. Suomalaiset kuitenkin ovat, ja niiden nimestä minulla tulee aina kännykät mieleen.
perjantai 11. joulukuuta 2009
Joulukorteista, osa III
Tuli mieleen, että joulukorteista olisi hyvä vähän kirjoittaa. Sitten muistin, että olen kirjoittanut jo aikaisemmin samasta aiheesta. Näkyi olleen kaksikin tekstiä. Joten osa siitä, mitä oli mielessä, on jo vuosi sitten kirjoitettu. Viime vuonna saimme luotua hyvän systeemin korttien lähettämiseen ja noudatamme samaa myös nyt.
Mutta sähköisistä korteista pari sanaa. Niitä on jo alkanut tulla. En millään muotoa paheksu sähköisiä kortteja. Sehän on oiva tapa esimerkiksi säästää luontoa. Mutta toivoisin, että ihmiset käyttäisivät vaikkapa valmiita korttipalveluja, niitä on aika paljon olemassa. Niihin voi myös liittää oman valokuvan - ei välttämättä omasta naamasta otettua kuvaa vaan itse otetun. Näin välttyisi muutamalta tyypilliseltä asialta, jotka saattavat ilahduttamisen sijasta harmittaa vastaanottajaa.
Nimittäin joskus voi käydä vaikkapa niin, että lähettäja varmaan suurella innostuksella etsii sen kaikkein hienoimman, laadukkaalla kameralla ottamansa kuvan ja päättää liittää sen joulutervehdykseen. Se saattaa olla niin suuri, että pahimmassa tapauksessa sillä tukkii vastaanottajan postilaatikon tahtomattaan. Lisäksi kaikki sähköpostiohjelmat eivät näytä liitteitä ehkä sillä tavalla kuin lähettäja on ajatellut, joten lopputulos ei välttämättä muistuta sitä kaunista joulukorttia lähettäjän tarkoittamassa merkityksessä.
Toinen asia, jonka olen pistänyt merkille tässä sähköisessä joulutervehdyshommassa, on siinä mielessä samanlainen kuin edellinen, että sen voisi myös kiertää käyttämällä jotain valmista palvelua. Nimittäin jos lähettää sähköpostilla yhdellä kertaa saman tervehdyksen kaikille tutuilleen, saattaa käydä niin, että samalla meni myös kaikkien tuttavien sähköpostiosoitteet niille kaikille tutuille. Kaikkia ihmisiä tämä ei tietenkään häiritse, mutta minusta on vähän kiusallista pyytämättä saada kymmeniä sähköpostiosoitteita.
Kolmas seikka, joka tulee mieleen sähköisistä tervehdyksistä, on se tunnettu asia, että monet lähettävät kortteja jotenkin luokitellen samalla ihmisiä. Esimerkiksi ensimmäisen luokan tutuille 2-puoleiset kortit, toisen luokan tutuille 1-puoleiset ja kolmannen luokan tutuille postista ilmaiseksi tulleita kortteja. Sähköisen tervehdyksen saaja saattaa miettiä mielessään, olenkohan nyt 4-luokan vastaanottaja. Erityisesti jos hän näkee koko vastaanottajalistan, se saattaa johtaa ajatuskulkuihin omasta sijainnista lähettäjän joulutervehdysluokittelussa.
Monena vuonna olemme itse tehneet niin, ettemme ole lähettäneet kortteja kenellekään. Se on tuntunut toisinaan aivan kelpo ratkaisulta. Siinäkin on tietenkin varjopuolensa, vastaanottajat - jotka siis tässä tapauksessa eivät ota mitään vastaan - saattavat luulla tipahtaneensa luokkaan "ei enää joulukortteja näille". Toinen varjopuoli on se, että kun sitten omasta postiluukusta alkaa tipahdella toinen toistaan iloisempia kortteja, tuntee jo vähän katumusta, kun ei tullut lähettäneeksi itse. Mutta pahinta on, että menettää itse sen korttien kirjoittamisen ilon. Vaikka korttien valitsemisessa, kirjoittamisessa ja lähettämisessä on oma vaivansa, juuri siinä kirjoittamisen hetkessä on sitten jotain todella mukavaa. Kun käy osoitteistoa läpi, ajattelee hetken jokaista, jolle tervehdys lähtee - se lienee sittenkin tärkeintä.
Mutta sähköisistä korteista pari sanaa. Niitä on jo alkanut tulla. En millään muotoa paheksu sähköisiä kortteja. Sehän on oiva tapa esimerkiksi säästää luontoa. Mutta toivoisin, että ihmiset käyttäisivät vaikkapa valmiita korttipalveluja, niitä on aika paljon olemassa. Niihin voi myös liittää oman valokuvan - ei välttämättä omasta naamasta otettua kuvaa vaan itse otetun. Näin välttyisi muutamalta tyypilliseltä asialta, jotka saattavat ilahduttamisen sijasta harmittaa vastaanottajaa.
Nimittäin joskus voi käydä vaikkapa niin, että lähettäja varmaan suurella innostuksella etsii sen kaikkein hienoimman, laadukkaalla kameralla ottamansa kuvan ja päättää liittää sen joulutervehdykseen. Se saattaa olla niin suuri, että pahimmassa tapauksessa sillä tukkii vastaanottajan postilaatikon tahtomattaan. Lisäksi kaikki sähköpostiohjelmat eivät näytä liitteitä ehkä sillä tavalla kuin lähettäja on ajatellut, joten lopputulos ei välttämättä muistuta sitä kaunista joulukorttia lähettäjän tarkoittamassa merkityksessä.
Toinen asia, jonka olen pistänyt merkille tässä sähköisessä joulutervehdyshommassa, on siinä mielessä samanlainen kuin edellinen, että sen voisi myös kiertää käyttämällä jotain valmista palvelua. Nimittäin jos lähettää sähköpostilla yhdellä kertaa saman tervehdyksen kaikille tutuilleen, saattaa käydä niin, että samalla meni myös kaikkien tuttavien sähköpostiosoitteet niille kaikille tutuille. Kaikkia ihmisiä tämä ei tietenkään häiritse, mutta minusta on vähän kiusallista pyytämättä saada kymmeniä sähköpostiosoitteita.
Kolmas seikka, joka tulee mieleen sähköisistä tervehdyksistä, on se tunnettu asia, että monet lähettävät kortteja jotenkin luokitellen samalla ihmisiä. Esimerkiksi ensimmäisen luokan tutuille 2-puoleiset kortit, toisen luokan tutuille 1-puoleiset ja kolmannen luokan tutuille postista ilmaiseksi tulleita kortteja. Sähköisen tervehdyksen saaja saattaa miettiä mielessään, olenkohan nyt 4-luokan vastaanottaja. Erityisesti jos hän näkee koko vastaanottajalistan, se saattaa johtaa ajatuskulkuihin omasta sijainnista lähettäjän joulutervehdysluokittelussa.
Monena vuonna olemme itse tehneet niin, ettemme ole lähettäneet kortteja kenellekään. Se on tuntunut toisinaan aivan kelpo ratkaisulta. Siinäkin on tietenkin varjopuolensa, vastaanottajat - jotka siis tässä tapauksessa eivät ota mitään vastaan - saattavat luulla tipahtaneensa luokkaan "ei enää joulukortteja näille". Toinen varjopuoli on se, että kun sitten omasta postiluukusta alkaa tipahdella toinen toistaan iloisempia kortteja, tuntee jo vähän katumusta, kun ei tullut lähettäneeksi itse. Mutta pahinta on, että menettää itse sen korttien kirjoittamisen ilon. Vaikka korttien valitsemisessa, kirjoittamisessa ja lähettämisessä on oma vaivansa, juuri siinä kirjoittamisen hetkessä on sitten jotain todella mukavaa. Kun käy osoitteistoa läpi, ajattelee hetken jokaista, jolle tervehdys lähtee - se lienee sittenkin tärkeintä.
perjantai 4. joulukuuta 2009
Vahaukko tarjousvahalla
Poika alkaa olla siinä iässä, että tykkää askarrella. Ollin valinnassa oli muovailuvahat tarjouksessa, joten ostinpa ämpärillisen vahaa. Siitä riittää muovailtavaa pitkäksi aikaa. Vaimo pelkää, että kalusteet ja sisustus tahriintuu tuosta vahasta, mutta mielestäni pelkoa ei ole, sillä poika on tullut isäänsä ja tietää kyllä, miten askarrellaan siististi.
Minä vähän näytin mallia, miten vahaa käytetään ja poika sai idean päästä kiinni. Alkoi tulla autoa, ukkoa, hirveä, poroa, lentokonetta ja kaikkea muuta. Nappasinpa isän ylpeydessäni kuvan yhdestä pojan muovailemasta ukosta ja laitan sen tähän blogiin, että tekin voitte sitä ihastella.
Kuvassa on ensimmäisiä pojan luonnoksia ja hän sanoo hahmoa robotiksi. Minun mielestäni se näyttää enemmän avaruusolennolta kuin robotilta, mutta enpä puhunut siitä pojalle mitään, ettei jää pieneen päähän traumoja.
tiistai 1. joulukuuta 2009
Runoa vai proosaa
En tiedä, oletteko te, hyvät lukijat, miettineet, miksi kirjoitan tätä blogia. En tiedä, oletteko miettineet, mitä tämä on - elämäkertaa, novelleja vai mitä.
Sattui silmiin, kun ei tullut uni ja runokirjaa lueskelin, Lauri Viidan runo Mitä varten kirjoitan. Viita kirjoittaa mm. näin: "Minä rupesin kirjoittamaan. Oli pakko." Siltä minustakin tuntui. Välillä taas tuntui, että ei pidä kirjoittaa, ja kirjoitusväli oli jo kovin pitkä. Nyt on taas tuntunut, että pitää kirjoittaa. Jonkinlainen pakko se on, kirjoittaminenkin.
"Ajatelkaa, koko maailmassa ei ole ainoatakaan kansaa, joka eläisi kirjoittamatta." Totta on. Suomikin on aika kirjoittavaa kansaa. Tällä viikolla muuten tulee taas uusi Finlandia-palkittu. Tai siis tulee uusi, jos Hotakaista ei valita taas. Mutta minäkin, vaikken mikään mahtava kynäilijä olekaan, kuulun tähän samaan suomalaiseen kirjoittajakansaan kuin nuo Finlandia-ehdokkaat, ilmaislehtien tekstiviestitaiturit ja vaikkapa nyt tämä Viita.
Lisäksi minä kirjoitan aika paljon itsestäni. Olen joskus ajatellut, että itsestään on pidettävä, jotta itsestään voisi kirjoittaa. Toivon kuitenkin, että osaisin pitää itsestäni kohtuullisesti. Sillä tavalla kuin Viitakin runonsa lopuksi: "Niin, hyvät Ihmiset, minä olen mainio mies."
Sattui silmiin, kun ei tullut uni ja runokirjaa lueskelin, Lauri Viidan runo Mitä varten kirjoitan. Viita kirjoittaa mm. näin: "Minä rupesin kirjoittamaan. Oli pakko." Siltä minustakin tuntui. Välillä taas tuntui, että ei pidä kirjoittaa, ja kirjoitusväli oli jo kovin pitkä. Nyt on taas tuntunut, että pitää kirjoittaa. Jonkinlainen pakko se on, kirjoittaminenkin.
"Ajatelkaa, koko maailmassa ei ole ainoatakaan kansaa, joka eläisi kirjoittamatta." Totta on. Suomikin on aika kirjoittavaa kansaa. Tällä viikolla muuten tulee taas uusi Finlandia-palkittu. Tai siis tulee uusi, jos Hotakaista ei valita taas. Mutta minäkin, vaikken mikään mahtava kynäilijä olekaan, kuulun tähän samaan suomalaiseen kirjoittajakansaan kuin nuo Finlandia-ehdokkaat, ilmaislehtien tekstiviestitaiturit ja vaikkapa nyt tämä Viita.
Lisäksi minä kirjoitan aika paljon itsestäni. Olen joskus ajatellut, että itsestään on pidettävä, jotta itsestään voisi kirjoittaa. Toivon kuitenkin, että osaisin pitää itsestäni kohtuullisesti. Sillä tavalla kuin Viitakin runonsa lopuksi: "Niin, hyvät Ihmiset, minä olen mainio mies."
torstai 26. marraskuuta 2009
Päiväunet
Tänään olin työpäivän jälkeen jotenkin harvinaisen väsynyt. Sanoin vaimolle, että joudun ehkä ottamaan pienet unet. Ja vähän ajan päästä siitä, kun olin tuon saanut sanottua, oli jo seuraavan sanomisen vuoro. Siis sen, että nyt minä menen ottamaan ne päiväunet.
Se oli sellainen kokonaisvaltainen väsymyksen tunne. Aivan kuin ei olisi koko päivänä saanut yhtään raitista ilmaa, ei lainkaan olisi juonut kahvia eikä olisi nukkunut edellisenä yönä kuin pari tuntia. Asioiden olisi mielestäni pitänyt olla paremmin. Kahvia olin ainakin juonut riittävästi.
Eihän siinä sitten auttanut kuin riisua itsensä ylimääräisistä vaatteista. Ylimääräiset vaatteet tarkoittavat minun tapauksessani, ja päiväunien tapauksessa, sillä tässähän oli nyt ikään kuin kaksi toimijaa, minä ja päiväuni, kaikkia muita paitsi sukkia ja alushousuja. Sitten sen verran päiväpeitteen ja peiton nostamista, että sinne alle pääsee pujahtamaan.
Siinä sitten selälläni makasin sängyssä, pää tyynyllä, kädet ristissä pään takana. Tässä vaiheessa oli ensimmäinen jännä olo. Olin ehkä juuri nukahtamassa, mutta vielä vähän valveilla. Jotenkin kuvittelin, että minulla on kädessäni jotain - näin varmaan oikeasti jotain unta - ja se pääsi putoamaan. Säpsähdin niin, että havahduin siihen.
Jossain vaiheessa olin nukahtanut uudelleen ja nukkunutkin varsin sikeästi. Heräsin. Jalkani, jotka olivat sekä sukissa, että peiton ja päiväpeitteen alla tuntuivat ihanan lämpimiltä. Niin lämpimiltä, etteivät lihakset tunnu niin lämpimiltä vaikka kuinka niitä erikseen lämmittelisi, esimerkiksi jotain urheilemista varten. Muutenkin oli sellainen seesteisen raukea olo. Paha maailma ei heti heräämisen jälkeen päässyt häiritsemään.
Mutta ne ajatukset tulivat. Se, että pitää nousta. Se, että noita ihanan lämpimiä jalkoja pitää kiusata sillä, että nostaa peiton pois. Miksi ihminen ei voisi vain saada rauhassa siinä maata ja mietiskellä vaikka sitä, kuinka uuni rakentuu tiili tiileltä? Tulevat kaikki ikävät ajatukset päähän häiritsemään.
Kauaa siinä ei sitten voinut olla. Niin tietoiseksi tuli siitä, että siitä on joskus noustava, että lopulta ajatteli, että on sama nousta heti, ettei sitä tarvitse enää sen jälkeen miettiä. Niin sitä sitten nousi, laittoi vaatetta päälle, meni keittiöön, ja totesi, että vaimo oli keittänyt kahvia. Sanoi vielä, että aivan minua varten.
Se oli sellainen kokonaisvaltainen väsymyksen tunne. Aivan kuin ei olisi koko päivänä saanut yhtään raitista ilmaa, ei lainkaan olisi juonut kahvia eikä olisi nukkunut edellisenä yönä kuin pari tuntia. Asioiden olisi mielestäni pitänyt olla paremmin. Kahvia olin ainakin juonut riittävästi.
Eihän siinä sitten auttanut kuin riisua itsensä ylimääräisistä vaatteista. Ylimääräiset vaatteet tarkoittavat minun tapauksessani, ja päiväunien tapauksessa, sillä tässähän oli nyt ikään kuin kaksi toimijaa, minä ja päiväuni, kaikkia muita paitsi sukkia ja alushousuja. Sitten sen verran päiväpeitteen ja peiton nostamista, että sinne alle pääsee pujahtamaan.
Siinä sitten selälläni makasin sängyssä, pää tyynyllä, kädet ristissä pään takana. Tässä vaiheessa oli ensimmäinen jännä olo. Olin ehkä juuri nukahtamassa, mutta vielä vähän valveilla. Jotenkin kuvittelin, että minulla on kädessäni jotain - näin varmaan oikeasti jotain unta - ja se pääsi putoamaan. Säpsähdin niin, että havahduin siihen.
Jossain vaiheessa olin nukahtanut uudelleen ja nukkunutkin varsin sikeästi. Heräsin. Jalkani, jotka olivat sekä sukissa, että peiton ja päiväpeitteen alla tuntuivat ihanan lämpimiltä. Niin lämpimiltä, etteivät lihakset tunnu niin lämpimiltä vaikka kuinka niitä erikseen lämmittelisi, esimerkiksi jotain urheilemista varten. Muutenkin oli sellainen seesteisen raukea olo. Paha maailma ei heti heräämisen jälkeen päässyt häiritsemään.
Mutta ne ajatukset tulivat. Se, että pitää nousta. Se, että noita ihanan lämpimiä jalkoja pitää kiusata sillä, että nostaa peiton pois. Miksi ihminen ei voisi vain saada rauhassa siinä maata ja mietiskellä vaikka sitä, kuinka uuni rakentuu tiili tiileltä? Tulevat kaikki ikävät ajatukset päähän häiritsemään.
Kauaa siinä ei sitten voinut olla. Niin tietoiseksi tuli siitä, että siitä on joskus noustava, että lopulta ajatteli, että on sama nousta heti, ettei sitä tarvitse enää sen jälkeen miettiä. Niin sitä sitten nousi, laittoi vaatetta päälle, meni keittiöön, ja totesi, että vaimo oli keittänyt kahvia. Sanoi vielä, että aivan minua varten.
Autoilua ja kauppa-asiaa
Eilen kävimme vaimoni kanssa rautakaupassa. Tarkoitus oli ostaa joulukuusi, muovinen sellainen. Tiesin, että niitä ei vielä ole kaupoissa, mutta vaimo väitti kivenkovaan, että nyt on lähdettävä ja kuusitukkurit ovat varmasti toimittaneet kuusia moninmäärin meidänkin seudullemme. Ei auttanut nurina vaan lähdettävä oli.
Ajelimme Porintietä kohti Syväraumaa ja rautakauppaa. Autossa tuoksui tuore lumi ja vanhat lehdet. Auto tuntui kankealta vaikkei kovin kylmä ollutkaan, joten ajelin varovasti. Siitäkös vaimo keksi neuvomisen aihetta. "Mikset aja kovempaa? Kuuset loppuvat" Sellaisia hän ymmärtämättömyyttään puheli samalla kun parhaani mukaan yritin säästellä automme kylmää moottoria. Minulla kuohahti. Miksi aina pitää aloittaa se iänikuinen valittaminen minun ajotavoistani. Parhaani mukaan yritän ajaa auton ja muun liikenteen ehdoilla ja lopputulos on aina sama. Aina löytyy jotain sanomista - milloin ajan liian hitaasti ja milloin liian kovaa. Joskus en pidä muka riittävää turvaväliä ja toisinaan töpeksin niin, että joku pääsee vaihtamaan kaistaa meidän eteemme. Toisaalta alan jo tottua.
Jo matka oli rankka. Perillä kaupassa oli vielä rankempaa. Supliikkimiehenä kysyin heti kaupan perällä ensimmäisen myyjän nähtyäni, missä kuusia jemmataan. Olivat kuulemma vasta tilaamassa niitä kuusitukkurilta, kun varastotilaa on niukasti ja moni ei vielä halua kuusta ostaa. Silmäilin vähän ympärilleni ja puistin päätäni. Varastotilaa, pah. Eihän näillä ole mitään muuta kuin tilaa täällä kaupassa. Jos jotain on, se on tarpeetonta ja joutaisi hävittää kuusten tieltä.
Kun kerran rautakaupassa oltiin, vaimo halusi katsella uusia valaisimia ja neuvottelimme jopa kiukaan ostamisesta saunaan. Neuvottelu oli minun puoleltani väkinäistä. Esitin kuulematonta ja niin kiireistä, että hän ei malttanut ryhtyä jankkaamaan. Taloyhtiön lenkkisaunassa on niin hyvät löylyt, että mitäpä sitä omalla kiukaalla tekisikään, ainakaan uudella.
Paluumatka sujui rauhallisesti. Vaimo sai ostosnälkäänsä uusia sävytettyjä energiansäästölamppuja. Nyt alkaa ilmastotalkoot meilläkin.
Ajelimme Porintietä kohti Syväraumaa ja rautakauppaa. Autossa tuoksui tuore lumi ja vanhat lehdet. Auto tuntui kankealta vaikkei kovin kylmä ollutkaan, joten ajelin varovasti. Siitäkös vaimo keksi neuvomisen aihetta. "Mikset aja kovempaa? Kuuset loppuvat" Sellaisia hän ymmärtämättömyyttään puheli samalla kun parhaani mukaan yritin säästellä automme kylmää moottoria. Minulla kuohahti. Miksi aina pitää aloittaa se iänikuinen valittaminen minun ajotavoistani. Parhaani mukaan yritän ajaa auton ja muun liikenteen ehdoilla ja lopputulos on aina sama. Aina löytyy jotain sanomista - milloin ajan liian hitaasti ja milloin liian kovaa. Joskus en pidä muka riittävää turvaväliä ja toisinaan töpeksin niin, että joku pääsee vaihtamaan kaistaa meidän eteemme. Toisaalta alan jo tottua.
Jo matka oli rankka. Perillä kaupassa oli vielä rankempaa. Supliikkimiehenä kysyin heti kaupan perällä ensimmäisen myyjän nähtyäni, missä kuusia jemmataan. Olivat kuulemma vasta tilaamassa niitä kuusitukkurilta, kun varastotilaa on niukasti ja moni ei vielä halua kuusta ostaa. Silmäilin vähän ympärilleni ja puistin päätäni. Varastotilaa, pah. Eihän näillä ole mitään muuta kuin tilaa täällä kaupassa. Jos jotain on, se on tarpeetonta ja joutaisi hävittää kuusten tieltä.
Kun kerran rautakaupassa oltiin, vaimo halusi katsella uusia valaisimia ja neuvottelimme jopa kiukaan ostamisesta saunaan. Neuvottelu oli minun puoleltani väkinäistä. Esitin kuulematonta ja niin kiireistä, että hän ei malttanut ryhtyä jankkaamaan. Taloyhtiön lenkkisaunassa on niin hyvät löylyt, että mitäpä sitä omalla kiukaalla tekisikään, ainakaan uudella.
Paluumatka sujui rauhallisesti. Vaimo sai ostosnälkäänsä uusia sävytettyjä energiansäästölamppuja. Nyt alkaa ilmastotalkoot meilläkin.
keskiviikko 25. marraskuuta 2009
Kateudesta
Mietin tässä yömyöhällä sitä, miksi kummassa me ihmiset olemme niin kateellisia? Se on kai sisäänrakennettuna geeneissä. Muuta en keksi selitykseksi. Esimerkiksi jos näemme jonkun, yleensä naapurimme, menestyvän ja olevan onnellisen, sen sijaan, että iloitsisimme hänen puolestaan, yritämme kateuksissamme estää häntä tässä. Monet haraavat kyllä tässäkin asiassa vastaan ja elävät omaa elämäänsä omasta mielestään itsenäisesti ja itseään muihin vertaamatta, mutta epäilenpä niin kovin. Joskus olen kuullut jopa väitettävän, että joku on aidosti onnellinen toisen puolesta, mutta turha sellaista on minulle tulla sanomaan. En usko. Kateellinen olen minä, ja kateellisia ovat kaikki muutkin.
Mitenkähän tämä ominaisuutemme liittyykään geeneihin? Luulisi, että evoluutio suosisi aina niitä, jotka ovat niin sanoakseni elämän ja sen jatkumisen puolella kuolemaa vastaan. Kateuden taas näkisin edustavan enemmän kuolemaa kuin elämää. Tässä ei nyt joku täsmää. Luulisi nimittäin äkkiajattelemalta, että lajivalinta olisi jo poistanut perimästämme kateuden. Ei se voikaan olla niissä geeneissä.
Voitaisiin minun puolestani alkaa viettää vaikka kerran vuodessa kateudeton päivä. Silloin kehuttaisiin toisia eikä yhtään kadehdittaisi. Kaikilla olisi varmaan keskimääräistä päivää ihanampaa. Mutta onneksi sitä huvia olisi vain se yksi päivä vuodessa, niin muulloin saisimme jatkaa entiseen malliin. Menisihän se vähän tekopyhäksi, jos päivästä toiseen iloittaisiin siitä, kuinka naapuri on taas kivunnut verotilastossa ja saanut vihdoin vaimonkin autoon alumiinivanteet. Siinähän unohtuisi pian oman elämän ilot kokonaan. Parempi lienee siis keskittyä nauttimaan omasta elämästään ja kadehtia toisia. Onhan se niin turvallinen ja luonnollinen vaihtoehto.
Mitenkähän tämä ominaisuutemme liittyykään geeneihin? Luulisi, että evoluutio suosisi aina niitä, jotka ovat niin sanoakseni elämän ja sen jatkumisen puolella kuolemaa vastaan. Kateuden taas näkisin edustavan enemmän kuolemaa kuin elämää. Tässä ei nyt joku täsmää. Luulisi nimittäin äkkiajattelemalta, että lajivalinta olisi jo poistanut perimästämme kateuden. Ei se voikaan olla niissä geeneissä.
Voitaisiin minun puolestani alkaa viettää vaikka kerran vuodessa kateudeton päivä. Silloin kehuttaisiin toisia eikä yhtään kadehdittaisi. Kaikilla olisi varmaan keskimääräistä päivää ihanampaa. Mutta onneksi sitä huvia olisi vain se yksi päivä vuodessa, niin muulloin saisimme jatkaa entiseen malliin. Menisihän se vähän tekopyhäksi, jos päivästä toiseen iloittaisiin siitä, kuinka naapuri on taas kivunnut verotilastossa ja saanut vihdoin vaimonkin autoon alumiinivanteet. Siinähän unohtuisi pian oman elämän ilot kokonaan. Parempi lienee siis keskittyä nauttimaan omasta elämästään ja kadehtia toisia. Onhan se niin turvallinen ja luonnollinen vaihtoehto.
sunnuntai 22. marraskuuta 2009
Ostoksilla
Vaimoni halusi keskittää ostoksia tähän viikonloppuun nyt, kun kaupat olivat myös sunnuntaina auki. Vastustelin aluksi, koska en ole kovin innokas ostelija (tai shoppailija, kuten vaimoni sanoo). Myönnyin lopulta, koska ajattelin, että ehkä tällä tavalla saisin sitten vastaavasti jonkun toisen viikonlopun vapaaksi.
Vaimo oli suunnitellut ostavansa sen verran paljon erilaisia tavaroita, että ostoksille piti lähteä oikein autolla. Hän ei itse erityisemmin pidä autolla ajamisesta. Joihinkin ostoksiin hän toivoi minua myös makutuomariksi.
Viikonloppu sujui yllättävän mukavasti. Luulen, että myönteiseen kokemukseen vaikuttivat muutamat olennaiset vaimoni antamat vinkit. Ensinnäkään ei saa olla liian lämpimästi pukeutunut. Kauppakeskukset ovat lämpimiä paikkoja, joten pitkät kalsarit tai villapaita ovat liioittelua. Kevyt paita takin alla on aivan riittävä. Toiseksi pitää käydä ostosten lomassa syömässä ja juomassa aina jo ennen kuin nälkä ehtii yllättää. Tämä vaikuttaa aivan itsestäänselvyydeltä, mutta sillä on yllättävän suuri merkitys. Tällaisina ruuhkapäivinä myös ruokapaikat voivat täyttyä eikä ole mukava jonottaa nälkäisenä ruokaa.
Kävi niin, että sain samalla ostettua myös itselleni joitankin tarpeellisia esineitä, joten ostosviikonloppu ei mennyt minullakaan aivan hukkaan.
Ehdin myös seurailla muita ihmisiä sillä aikaa, kun vaimo tutki näyteikkunoita tai kävi joissain putiikeissa, jotka eivät minua niin paljon kiinnostaneet. Kauppakeskuksen käytävää hitaasti eteenpäin samaa tahtia mateleva ihmisjono näytti suorastaan hartaalta. Ostosten tekeminen eli shoppailu lienee paljon muutakin kuin tavaroiden hankintaa.
Vaimo oli suunnitellut ostavansa sen verran paljon erilaisia tavaroita, että ostoksille piti lähteä oikein autolla. Hän ei itse erityisemmin pidä autolla ajamisesta. Joihinkin ostoksiin hän toivoi minua myös makutuomariksi.
Viikonloppu sujui yllättävän mukavasti. Luulen, että myönteiseen kokemukseen vaikuttivat muutamat olennaiset vaimoni antamat vinkit. Ensinnäkään ei saa olla liian lämpimästi pukeutunut. Kauppakeskukset ovat lämpimiä paikkoja, joten pitkät kalsarit tai villapaita ovat liioittelua. Kevyt paita takin alla on aivan riittävä. Toiseksi pitää käydä ostosten lomassa syömässä ja juomassa aina jo ennen kuin nälkä ehtii yllättää. Tämä vaikuttaa aivan itsestäänselvyydeltä, mutta sillä on yllättävän suuri merkitys. Tällaisina ruuhkapäivinä myös ruokapaikat voivat täyttyä eikä ole mukava jonottaa nälkäisenä ruokaa.
Kävi niin, että sain samalla ostettua myös itselleni joitankin tarpeellisia esineitä, joten ostosviikonloppu ei mennyt minullakaan aivan hukkaan.
Ehdin myös seurailla muita ihmisiä sillä aikaa, kun vaimo tutki näyteikkunoita tai kävi joissain putiikeissa, jotka eivät minua niin paljon kiinnostaneet. Kauppakeskuksen käytävää hitaasti eteenpäin samaa tahtia mateleva ihmisjono näytti suorastaan hartaalta. Ostosten tekeminen eli shoppailu lienee paljon muutakin kuin tavaroiden hankintaa.
lauantai 14. marraskuuta 2009
Marraskuu (runo)
Kävelen katua kohti kotia,
talojen välistä pääsee auringon säteitä katuun.
Lunta ei ole.
Valoakin vain vähän. Mutta sitä on juuri nyt.
Kohta on taas pimeä.
Sytytän sisällä kynttilän. Syksylle.
Kesästä on jo aikaa.
Jouluun on vielä aikaa.
Haluan silti nauttia. Nyt.
talojen välistä pääsee auringon säteitä katuun.
Lunta ei ole.
Valoakin vain vähän. Mutta sitä on juuri nyt.
Kohta on taas pimeä.
Sytytän sisällä kynttilän. Syksylle.
Kesästä on jo aikaa.
Jouluun on vielä aikaa.
Haluan silti nauttia. Nyt.
Maustekakkuja myyjäisiin
Vaimoni sanoo, että kohelsin taas. Omasta mielestäni en koheltanut.
Urheiluseuraamme kerättiin varoja myyjäistempauksella. Myimme urheilutalolla leivonnaisia ja käsitöitä ja tavoitteenamme oli kerätä rahaa jokavuotiselle reissulle Viroon. Kuoronjohtaja sanoi, että kaikkien kyvyt ovat tarpeen tämän jalon tarkoituksen edessä.
Katselin reseptivihkosta maustekakun ohjeen ja sokerikakun ohjeen. Päättelin, että maustekakku on sokerikakku, jossa on hyvät mausteet. Niinpä uunia lämpiämään ja kulhoa ja mittaa esille – nyt Tommi leipoo.
Rikoin munat kulhoon ja varistin joukkoon sokerin siivilän läpi. Vatkasin aikani ja lisäilin jauhot, rasvan, maidon yms. Siinä vaiheessa huomasin, että enpä teekään sokerikakkua vaan maustekakun. Taikina oli muuten valmis, mutta mausteet puuttuivat.
Kaivelin mieleni sopukoista muistikuvaa hyvistä mausteista. Muistelin erityisellä kaiholla grillikäyntejämme naapurin Eskon kanssa. Grillillä se vaaleampi kaunis myyjä aina kysyy, mitä mausteita laitetaan. Vastaan yleensä, että sinappi, ketsuppi, kurkkusalaatti, valkosipuli ja chili. Ne ovat hienoja mausteita. Oikein herkistyn vieläkin, kun muistelen niitä hetkiä bensiinintuoksuisen Eskon ja valkosipulintuoksuisen grilliaterian kanssa webastolla lämmitetyssä Mersussa pikkupakkasilla.
Taikina oli valmis, mutta mausteet puuttuivat. Niinpä lorautin kakkutaikinaan ketsuppia, sinappia, valkosipulia ja tursotinpa kokeeksi itämaista chili-kastikettakin. Vielä kerran aineet sekaisin ja sitten kakkua uuniin. En maistanut kakkua, koska myyjäisiinhän se oli menossa. Kakun sai kruunata suklaakuorrutus. Vaimo auttoi vesihauteen kanssa, ettei suklaa minulla tumpelolla mene pilalle.
Pakkasin vaimon ja kakun autoon ja vein urheilutalolle myyntiin. Kuoronjohtaja sanoi, että onpa hieno kakku ja lätkäisi siihen 10 euron hintavaateen. Lämmittelimme ja availimme ääntä urheilutalon takahuoneessa ja palattuamme avasimme myyjäiset lauluesityksellämme. Ilokseni huomasin, että minun leipomani kakku meni ensimmäisten joukossa kaupaksi.
Illalla kotona vaimo kysyi, miksi sinappi on pöydällä.
-leipomisen jäljiltä, vastasin
-IDIOOTTI.
Urheiluseuraamme kerättiin varoja myyjäistempauksella. Myimme urheilutalolla leivonnaisia ja käsitöitä ja tavoitteenamme oli kerätä rahaa jokavuotiselle reissulle Viroon. Kuoronjohtaja sanoi, että kaikkien kyvyt ovat tarpeen tämän jalon tarkoituksen edessä.
Katselin reseptivihkosta maustekakun ohjeen ja sokerikakun ohjeen. Päättelin, että maustekakku on sokerikakku, jossa on hyvät mausteet. Niinpä uunia lämpiämään ja kulhoa ja mittaa esille – nyt Tommi leipoo.
Rikoin munat kulhoon ja varistin joukkoon sokerin siivilän läpi. Vatkasin aikani ja lisäilin jauhot, rasvan, maidon yms. Siinä vaiheessa huomasin, että enpä teekään sokerikakkua vaan maustekakun. Taikina oli muuten valmis, mutta mausteet puuttuivat.
Kaivelin mieleni sopukoista muistikuvaa hyvistä mausteista. Muistelin erityisellä kaiholla grillikäyntejämme naapurin Eskon kanssa. Grillillä se vaaleampi kaunis myyjä aina kysyy, mitä mausteita laitetaan. Vastaan yleensä, että sinappi, ketsuppi, kurkkusalaatti, valkosipuli ja chili. Ne ovat hienoja mausteita. Oikein herkistyn vieläkin, kun muistelen niitä hetkiä bensiinintuoksuisen Eskon ja valkosipulintuoksuisen grilliaterian kanssa webastolla lämmitetyssä Mersussa pikkupakkasilla.
Taikina oli valmis, mutta mausteet puuttuivat. Niinpä lorautin kakkutaikinaan ketsuppia, sinappia, valkosipulia ja tursotinpa kokeeksi itämaista chili-kastikettakin. Vielä kerran aineet sekaisin ja sitten kakkua uuniin. En maistanut kakkua, koska myyjäisiinhän se oli menossa. Kakun sai kruunata suklaakuorrutus. Vaimo auttoi vesihauteen kanssa, ettei suklaa minulla tumpelolla mene pilalle.
Pakkasin vaimon ja kakun autoon ja vein urheilutalolle myyntiin. Kuoronjohtaja sanoi, että onpa hieno kakku ja lätkäisi siihen 10 euron hintavaateen. Lämmittelimme ja availimme ääntä urheilutalon takahuoneessa ja palattuamme avasimme myyjäiset lauluesityksellämme. Ilokseni huomasin, että minun leipomani kakku meni ensimmäisten joukossa kaupaksi.
Illalla kotona vaimo kysyi, miksi sinappi on pöydällä.
-leipomisen jäljiltä, vastasin
-IDIOOTTI.
perjantai 13. marraskuuta 2009
Tarve vai jotain aivan muuta?
Ihmiset joskus ilmoittavat käyvänsä tarpeillaan. Ne tarpeet, jotka käydään yleensä sosiaalitiloissa poistamassa, ovat fyysistä laatua ja nimenomaan tarpeellisia, jopa välttämättömiä.
Entä, jos ihminen sanookin tarvitsevansa auton? Onkohan tuollainen auton tarve oikeasti mikään tarve? Tarvitseeko ihminen autoa? Oletetaan vaikka, että tämä ihminen asuu Helsingin Pasilassa, siinä vähän Messukeskuksen pohjoispuolella. Hän voi käyttää julkisia liikenneyhteyksiä. Mihin hän tarvitsee autoa? Tätä minä ihmettelen, eikä tämä ihmettely liity mitenkään siihen, että vaimon veli kertoi olevansa autonostoaikeissa.
Minusta tuollainen auton tarve ei ole mikään tarve, vaan ainoastaan halu näyttää omaa keskiluokkaisuuttaan muillekin, ja sinällään jotenkin vastenmielistä. Miksi pitää ostaa joku kulutushyödyke vain siksi, että olisi samanlainen kuin ne, joihin haluaa samaistua? En minäkään osta kaupasta ituja vain sen vuoksi, että vihreätkin ostavat niitä.
P.S. Jos ihmisellä on kaksi autoa autotallissa, ja hän käy niitä siellä ihailemassa ja potkimassa niiden renkaita, hän ei yleensä kerro käyneensä tarpeillaan.
Entä, jos ihminen sanookin tarvitsevansa auton? Onkohan tuollainen auton tarve oikeasti mikään tarve? Tarvitseeko ihminen autoa? Oletetaan vaikka, että tämä ihminen asuu Helsingin Pasilassa, siinä vähän Messukeskuksen pohjoispuolella. Hän voi käyttää julkisia liikenneyhteyksiä. Mihin hän tarvitsee autoa? Tätä minä ihmettelen, eikä tämä ihmettely liity mitenkään siihen, että vaimon veli kertoi olevansa autonostoaikeissa.
Minusta tuollainen auton tarve ei ole mikään tarve, vaan ainoastaan halu näyttää omaa keskiluokkaisuuttaan muillekin, ja sinällään jotenkin vastenmielistä. Miksi pitää ostaa joku kulutushyödyke vain siksi, että olisi samanlainen kuin ne, joihin haluaa samaistua? En minäkään osta kaupasta ituja vain sen vuoksi, että vihreätkin ostavat niitä.
P.S. Jos ihmisellä on kaksi autoa autotallissa, ja hän käy niitä siellä ihailemassa ja potkimassa niiden renkaita, hän ei yleensä kerro käyneensä tarpeillaan.
sunnuntai 8. marraskuuta 2009
Isäinpäivä
On taas se aika vuodesta, että taidan saada huomenna aamulla kahvit sänkyyn. Vaimo taisi tänään hakea kaupasta jotain leivonnaisiakin. Ehkä niitä saa jo aamukahvilla.
Jotenkin tuota isäinpäivää ajatellessa tulee sellainen haikea olo. Sitä miettii omaa lapsuuttaan ja omaa isäänsä. Oma isä oli niin erilainen kuin mitä itse on. Ja oma lapsuus niin erilainen kuin omien lasten lapsuus.
Minun isäni oli sellainen perinteinen mies. Puhui joskus, pussannut ei ainakaan minun nähteni. Teki kovasti töitä. Kuoli inhimillisesti katsoen liian aikaisin. Tupakka se taisi hänet viedä pois tästä maailmasta. Isä oli yleensä töissä, äiti meistä lapsista huolehti. Mutta isässä oli silti tietynlaista jämäkkyyttä, jota itsestäni en aina lapsien kanssa löydä.
Omaa isyyttään nyt on jotenkin hieman vaikea arvioida. Voihan sitä verrata muihin: enemmän lasten kanssa kuin veli, vähemmän auktoriteettia kuin omalla isällä, ehkä jopa jotenkin pehmeä. Ehkä tämä on niitä asioita, joissa ei oikein voi menestyä. Lapset sitten aikanaan, kun ovat lapsuudesta selvinneet aikuisuuteen, osaavat ehkä arvioida, miten on mennyt.
Mutta huomenna aamulla he eivät sitä vielä tee. Kaatavat vain ehkä kahvia tyynylle. Sekin on suloista.
Jotenkin tuota isäinpäivää ajatellessa tulee sellainen haikea olo. Sitä miettii omaa lapsuuttaan ja omaa isäänsä. Oma isä oli niin erilainen kuin mitä itse on. Ja oma lapsuus niin erilainen kuin omien lasten lapsuus.
Minun isäni oli sellainen perinteinen mies. Puhui joskus, pussannut ei ainakaan minun nähteni. Teki kovasti töitä. Kuoli inhimillisesti katsoen liian aikaisin. Tupakka se taisi hänet viedä pois tästä maailmasta. Isä oli yleensä töissä, äiti meistä lapsista huolehti. Mutta isässä oli silti tietynlaista jämäkkyyttä, jota itsestäni en aina lapsien kanssa löydä.
Omaa isyyttään nyt on jotenkin hieman vaikea arvioida. Voihan sitä verrata muihin: enemmän lasten kanssa kuin veli, vähemmän auktoriteettia kuin omalla isällä, ehkä jopa jotenkin pehmeä. Ehkä tämä on niitä asioita, joissa ei oikein voi menestyä. Lapset sitten aikanaan, kun ovat lapsuudesta selvinneet aikuisuuteen, osaavat ehkä arvioida, miten on mennyt.
Mutta huomenna aamulla he eivät sitä vielä tee. Kaatavat vain ehkä kahvia tyynylle. Sekin on suloista.
tiistai 27. lokakuuta 2009
Nyt on aika vaihtaa talvirenkaat!
Rengasliikkeet mainostavat parhaillaan, että nyt on aika vaihtaa talvirenkaat. Minä en oikein ymmärrä tuota ajatusta, sillä nythän on juuri tulossa liukkaat kelit, jolloin niitä talvirenkaita alkaisi tarvita.
Eikö se mene niin, että tähän aikaan pitäisi vaihtaa kesärenkaat talvirenkaisiin? Miksi nyt pitäisi vaihtaa talvirenkaat kesärenkaisiin? Vai tarkoittavatko nuo rengasliikkeet sitä, että pitäisi vaihtaa omat talvirenkaat vaikkapa naapurin talvirenkaisiin? Siinäkään en näe järkeä.
Siinäkään ei oikein ole mieltä, jos ne tarkoittavat sitä, että omat vanhat renkaat pitäisi vaihtaa sen liikkeen uusiin renkaisiin. Eihän siinä mistään vaihtamisesta ole kysymys, vaan ostamisesta. Ne vain joutuvat ottamaan ne vanhat renkaat hävitettäväksi. Se ei todellakaan ole mitään vaihtamista.
Mutta kaikista eniten minua huolestutti ystäväni Eero, joka pontevasti ilmoitti menevänsä vaihtamaan talvirenkaat vesisateeseen. Sitä minä en todellakaan ymmärtänyt. Miksi Eero vaihtaa hyvät renkaat vesisateeseen? Ymmärtäisin ehkä paremmin, jos olisi kuiva kesä ja Eero olisi maanviljelijä.
Eikö se mene niin, että tähän aikaan pitäisi vaihtaa kesärenkaat talvirenkaisiin? Miksi nyt pitäisi vaihtaa talvirenkaat kesärenkaisiin? Vai tarkoittavatko nuo rengasliikkeet sitä, että pitäisi vaihtaa omat talvirenkaat vaikkapa naapurin talvirenkaisiin? Siinäkään en näe järkeä.
Siinäkään ei oikein ole mieltä, jos ne tarkoittavat sitä, että omat vanhat renkaat pitäisi vaihtaa sen liikkeen uusiin renkaisiin. Eihän siinä mistään vaihtamisesta ole kysymys, vaan ostamisesta. Ne vain joutuvat ottamaan ne vanhat renkaat hävitettäväksi. Se ei todellakaan ole mitään vaihtamista.
Mutta kaikista eniten minua huolestutti ystäväni Eero, joka pontevasti ilmoitti menevänsä vaihtamaan talvirenkaat vesisateeseen. Sitä minä en todellakaan ymmärtänyt. Miksi Eero vaihtaa hyvät renkaat vesisateeseen? Ymmärtäisin ehkä paremmin, jos olisi kuiva kesä ja Eero olisi maanviljelijä.
maanantai 26. lokakuuta 2009
Vapaudesta
Kävin tänään rakkaan vaimoni kanssa aamukävelyllä. En voi sanoa, että olisimme käyneet rakkaalla aamukävelyllä, sillä kokemus ei ollut tällä kertaa kovin myönteinen, ja koska meillä ei ole erityistä tapaa käydä aamukävelyllä, en voi sanoa, että aamukävely olisi meille muutenkaan kovin rakas. Tämä ei kuitenkaan ollut se syy, miksi tällä kertaa päätin avata sanaisen arkkuni ja kirjoittaa tähän blogiin.
Näimme kävelyn aikana koiran. Nimenomaan vain koiran, sillä sen omistajaa tai muuta huolenpitäjää ei näkynyt. Koira oli luultavasti karannut, sillä sen kaulassa oli edelleen pätkä hihnaa. Tämä koira - rodusta minulla ei ollut aavistustakaan, ja tuskin vaimollakaan, sillä vaimolla on kyllä tapana tuoda esille, jos hän jotain tietää - oli luultavasti jollain keinolla saanut katkaistua hihnansa ja rientänyt vapauteen.
Aloin miettiä tuon koiran vapautta. Koska se ei itse saa sitä kaulastaan roikkuvaa hihnaa pois, se joutuu kantamaan sitä mukanaan. Luulisi, että se koira tuntee sen koko ajan. Voiko se olla vapaa, jos se tuntee hihnan ja siten ehkä muistaa vankeutensa? Onko sen vapaus vain näennäistä.
Jotenkin mielessäni vertasin sitä naimisissa olevaan naiseen, joka on liikematkalla. Tuo nainen on periaatteessa tuolla matkalla vapaa, mutta koska sillä on sormus sormessaan, tuo sormus muistuttaa häntä koko ajan siitä, että hän todellisuudessa ei ole kuin näennäisesti vapaa. Tuo nainen voisi tietenkin ottaa tuon sormuksen pois sormestaankin, mutta se ei juuri tilannetta muuttaisi.
Tämä aihe jäi minua niin vaivaamaan, että jos sinulla on jotain sanottavaa, kommentoi toki tätä kirjoitusta.
Näimme kävelyn aikana koiran. Nimenomaan vain koiran, sillä sen omistajaa tai muuta huolenpitäjää ei näkynyt. Koira oli luultavasti karannut, sillä sen kaulassa oli edelleen pätkä hihnaa. Tämä koira - rodusta minulla ei ollut aavistustakaan, ja tuskin vaimollakaan, sillä vaimolla on kyllä tapana tuoda esille, jos hän jotain tietää - oli luultavasti jollain keinolla saanut katkaistua hihnansa ja rientänyt vapauteen.
Aloin miettiä tuon koiran vapautta. Koska se ei itse saa sitä kaulastaan roikkuvaa hihnaa pois, se joutuu kantamaan sitä mukanaan. Luulisi, että se koira tuntee sen koko ajan. Voiko se olla vapaa, jos se tuntee hihnan ja siten ehkä muistaa vankeutensa? Onko sen vapaus vain näennäistä.
Jotenkin mielessäni vertasin sitä naimisissa olevaan naiseen, joka on liikematkalla. Tuo nainen on periaatteessa tuolla matkalla vapaa, mutta koska sillä on sormus sormessaan, tuo sormus muistuttaa häntä koko ajan siitä, että hän todellisuudessa ei ole kuin näennäisesti vapaa. Tuo nainen voisi tietenkin ottaa tuon sormuksen pois sormestaankin, mutta se ei juuri tilannetta muuttaisi.
Tämä aihe jäi minua niin vaivaamaan, että jos sinulla on jotain sanottavaa, kommentoi toki tätä kirjoitusta.
keskiviikko 21. lokakuuta 2009
Työttömän arjesta
Sukulaismieheni on työttömänä ja sain häneltä tänään puhelun. Hän lupasi, että saan lainata hänen kertomaansa tänne blogiin, kun juttu oli kertakaikkiaan niin uskomaton.
Tämä mainittu sukulaismieheni oli metallialan kokoonpanotyössä monta vuotta heti valmistumisestaan lähtien. Viime vuoden syksyllä yritys saneerasi ja lopputuloksena hän ja 4 muuta pistettiin pihalle. Metallialan tulevaisuus näyttää heikolta, joten tämä sukulaismieheni, olkoon hänen nimensä vaikka Esa, mietti alan vaihtoa. Työvoimatoimisto on kurssittanut häntä useaan otteeseen, ilman mitään hyötyä. Ensin hän kävi työnhakukoulutuksen ja sen päälle vielä ATK-ajokortin.
Työnhakukoulutus oli Esalle yhtä tuskaa. Opettaja puhui halventavaan sävyyn oppilaistaan, joiden joukossa oli paljon muitakin metallimiehiä, mutta myös filosofian tohtoreita, hoitajia, rakennusmiehiä ja muutama kouluttamaton sekatyömies. Esan kertoman mukaan opettajan puhe oli niin loukkaavaa ja alentavaa, että hän ei ole vieläkään täysin toipunut kurssista. Suurin hyötyjä tuntui olevan kurssin järjestäjä. Oppilaat motivoituivat huonosti, koska ilmeinen tarkoitus oli saada oppilaita jättäytymään pois kurssilta ja saada karenssi oikeutetuksi.
ATK-ajokortin suorittaminen oli Esalle rutiinia, sillä hän oli suorittanut sen jo aikanaan ammattikoulussa. Virkailija ei uskonut Esan ATK-ajokorttitodistusta ja niin ovi kurssille aukesi kuin varkain. Kurssilla käytettiin Windows-käyttöjärjestelmää, joka Esan mukaan ei sovellu nykyaikaiseen tietojenkäsittelyyn kankeutensa vuoksi, eikä työttömälle laittomuutensa/hintansa vuoksi.
Esa siis soitti minulle tiistaina. Nyt Esa oli saanut uutta vettä ainaiseen myllyynsä. Hän oli myöhästynyt päivän sovitusta ilmoittautumisesta työvoimatoimistoon, koska hänen 2,5-vuotias tyttärensä oli sairaana. Työvoimatoimisto rankaisi Esaa kahden viikon päivärahalla. Esan tuloissa tämä tietää noin 800 euron ansiomenetystä. Se on minunkin mielestäni kallis hinta tyttären sairaudesta.
Esa ei työvoimatoimiston mukaan saa hakeutua koulutukseen, koska "se ei merkittävästi parantaisi hänen työllistymistään ja estäisi kokopäiväisen työnhaun ja kokopäivätyön tekemisen". Näin haudattiin taas yksi rehti suomalainen byrokratian alle. Samalla haudattiin hänen unelmansa uudesta ammatista ja mahdollisesta työpaikasta.
Tämä mainittu sukulaismieheni oli metallialan kokoonpanotyössä monta vuotta heti valmistumisestaan lähtien. Viime vuoden syksyllä yritys saneerasi ja lopputuloksena hän ja 4 muuta pistettiin pihalle. Metallialan tulevaisuus näyttää heikolta, joten tämä sukulaismieheni, olkoon hänen nimensä vaikka Esa, mietti alan vaihtoa. Työvoimatoimisto on kurssittanut häntä useaan otteeseen, ilman mitään hyötyä. Ensin hän kävi työnhakukoulutuksen ja sen päälle vielä ATK-ajokortin.
Työnhakukoulutus oli Esalle yhtä tuskaa. Opettaja puhui halventavaan sävyyn oppilaistaan, joiden joukossa oli paljon muitakin metallimiehiä, mutta myös filosofian tohtoreita, hoitajia, rakennusmiehiä ja muutama kouluttamaton sekatyömies. Esan kertoman mukaan opettajan puhe oli niin loukkaavaa ja alentavaa, että hän ei ole vieläkään täysin toipunut kurssista. Suurin hyötyjä tuntui olevan kurssin järjestäjä. Oppilaat motivoituivat huonosti, koska ilmeinen tarkoitus oli saada oppilaita jättäytymään pois kurssilta ja saada karenssi oikeutetuksi.
ATK-ajokortin suorittaminen oli Esalle rutiinia, sillä hän oli suorittanut sen jo aikanaan ammattikoulussa. Virkailija ei uskonut Esan ATK-ajokorttitodistusta ja niin ovi kurssille aukesi kuin varkain. Kurssilla käytettiin Windows-käyttöjärjestelmää, joka Esan mukaan ei sovellu nykyaikaiseen tietojenkäsittelyyn kankeutensa vuoksi, eikä työttömälle laittomuutensa/hintansa vuoksi.
Esa siis soitti minulle tiistaina. Nyt Esa oli saanut uutta vettä ainaiseen myllyynsä. Hän oli myöhästynyt päivän sovitusta ilmoittautumisesta työvoimatoimistoon, koska hänen 2,5-vuotias tyttärensä oli sairaana. Työvoimatoimisto rankaisi Esaa kahden viikon päivärahalla. Esan tuloissa tämä tietää noin 800 euron ansiomenetystä. Se on minunkin mielestäni kallis hinta tyttären sairaudesta.
Esa ei työvoimatoimiston mukaan saa hakeutua koulutukseen, koska "se ei merkittävästi parantaisi hänen työllistymistään ja estäisi kokopäiväisen työnhaun ja kokopäivätyön tekemisen". Näin haudattiin taas yksi rehti suomalainen byrokratian alle. Samalla haudattiin hänen unelmansa uudesta ammatista ja mahdollisesta työpaikasta.
lauantai 17. lokakuuta 2009
Onko autoilijoilla sielua?
Kävin tuttuun tapaan loppuviikosta polkupyöritse hoitamassa asioita kaupungilla. Oli teetettyjen diakuvien noutoa valokuvaliikkeestä, kirjastossa käyntiä jne. Kirjastossa mietin jälleen kerran, mikä yhdistää kaikkia kirjastotätejä. On sanoinkuvaamatonta se yhteisyys, mitä koen olevan heidän olemuksissaan ja käytöksessään. Ystävällisiähän ne ovat ja auttavaisia, keksipä sitten tarvita tietoa mistä tahansa maailman asiasta ja miksei muustakin, aina yrittävät parhaansa löytääkseen sopivat lähteet. Se oli toki vain sivuseikka, mutta en malttanut olla mainitsematta, kun tuli puheeksi.
Iltapäiväruuhkassa pyöräileminen oli tehdä minut entistä hullummaksi. Pelkästään autojen aiheuttama melu kaiutettuna moninkertaisena talojen seinistä saa ohimosuonet sykkimään ja vihan koko ihmiskuntaa kohtaan syttymään. Siihen äänimaisemaan kun lisätään vielä se, että liikennesääntöjä noudattaen ajaessani autotien reunassa kävelykadun sijaan saan osakseni vihaisia katseita näiltä lämpimissä autoissaan istuvilta vesisateen kastelevuudesta mitään tietämättömiltä kansalaisilta. Kaikki tämä negatiivinen huomio siksi, että olen polkupyörineni heidän kiiltävien autojensa seassa poikkeus, jopa tahra, ja vaikeutan ja hidastan heidän kulkuaan. Yleensä kyse on muutamista sekunneista heidän elämässään.
Mieltäni ei lämmitä niinikään se, että tiedän tasan tarkkaan, kuinka tarpeellista tämä heidän autoilunsa yleensä on. Tässä muutamia kuviteltuja esimerkkejä: Ajetaan parin kilometrin matkaa töihin talvipakkasella ja tätä varten lämmitetään autoa lohko- ja sisätilanlämmittimellä tuntitolkulla, lähdetään illalla trendikkäälle kuntosalille trimmaamaan vartaloa ja hengen pitimiksi käydään automarketissa ruokaostoksilla. Kaikki tämä tehdään auton avustamana, luonnonvaroista ja ilmansaasteista piittaamatta. En siis vastusta kaupunkiautoilua täysin henkilökohtaisista mukavuussyistä, vaan lisään negatiiviseen suhtautumiseeni annoksen ekologisuutta. Toisaalta kai ekologisuuskin on henkilökohtaista. Yleensähän ekologisesti eläviksi itseään kutsuvat ovat valinneet elämäntapansa poistaakseen omaa pahaa mieltään. Mitä muuta se on kuin henkilökohtaista?
Iltapäiväruuhkassa pyöräileminen oli tehdä minut entistä hullummaksi. Pelkästään autojen aiheuttama melu kaiutettuna moninkertaisena talojen seinistä saa ohimosuonet sykkimään ja vihan koko ihmiskuntaa kohtaan syttymään. Siihen äänimaisemaan kun lisätään vielä se, että liikennesääntöjä noudattaen ajaessani autotien reunassa kävelykadun sijaan saan osakseni vihaisia katseita näiltä lämpimissä autoissaan istuvilta vesisateen kastelevuudesta mitään tietämättömiltä kansalaisilta. Kaikki tämä negatiivinen huomio siksi, että olen polkupyörineni heidän kiiltävien autojensa seassa poikkeus, jopa tahra, ja vaikeutan ja hidastan heidän kulkuaan. Yleensä kyse on muutamista sekunneista heidän elämässään.
Mieltäni ei lämmitä niinikään se, että tiedän tasan tarkkaan, kuinka tarpeellista tämä heidän autoilunsa yleensä on. Tässä muutamia kuviteltuja esimerkkejä: Ajetaan parin kilometrin matkaa töihin talvipakkasella ja tätä varten lämmitetään autoa lohko- ja sisätilanlämmittimellä tuntitolkulla, lähdetään illalla trendikkäälle kuntosalille trimmaamaan vartaloa ja hengen pitimiksi käydään automarketissa ruokaostoksilla. Kaikki tämä tehdään auton avustamana, luonnonvaroista ja ilmansaasteista piittaamatta. En siis vastusta kaupunkiautoilua täysin henkilökohtaisista mukavuussyistä, vaan lisään negatiiviseen suhtautumiseeni annoksen ekologisuutta. Toisaalta kai ekologisuuskin on henkilökohtaista. Yleensähän ekologisesti eläviksi itseään kutsuvat ovat valinneet elämäntapansa poistaakseen omaa pahaa mieltään. Mitä muuta se on kuin henkilökohtaista?
tiistai 13. lokakuuta 2009
Kihomato
On taas se aika vuodesta. Naapurin poika oli pullakahveilla meillä koulun jälkeen ja sanoi, että heillä on kihomatokausi koulussa. Meinasi jäädä minulla pullat syömättä, kun ajattelin pojan puheita. Väitti, ettei hänellä ole kihiksiä, mutta nyt tuntuu, että taisi valehdella.
Kutisee. Kynnenaluseni ovat mustana ja erogeeniset alueeni verillä. Ei auta muu kuin suunnata apteekkiin, kunhan palkkapäivä ensin koittaa. Siihen asti anon henkilökohtaista lomaa töistä. Ei tällaista kehtaa työpaikalla sanoa. Voisin pyytää palkkaennakkoa. Se aikaistaisi ongelman hoitoa jonkin verran. Käsidesiä kuluu ja murettaa.
Koiralla taitaa olla oma osuutensa ongelmasta. Pyörii tuossa eteisen lattialla kuin väkkärä ja haukkuu. Toivon, ettei tule naapurilta valituksia tuosta haukkumisesta. Naapurin Kaisa ei ymmärrä, ettei koira turhaan hauku. Aina on haukkumiseen syy, enkä se ole minä.
Jos lukijoilla on kihomatokokemuksia, kertokaapa miten niistä pääsee eroon ja ovatko vaarallisia hoitamattomina. Kyllä ne ajanoloon kuolevat pois itsestäänkin?
Kutisee. Kynnenaluseni ovat mustana ja erogeeniset alueeni verillä. Ei auta muu kuin suunnata apteekkiin, kunhan palkkapäivä ensin koittaa. Siihen asti anon henkilökohtaista lomaa töistä. Ei tällaista kehtaa työpaikalla sanoa. Voisin pyytää palkkaennakkoa. Se aikaistaisi ongelman hoitoa jonkin verran. Käsidesiä kuluu ja murettaa.
Koiralla taitaa olla oma osuutensa ongelmasta. Pyörii tuossa eteisen lattialla kuin väkkärä ja haukkuu. Toivon, ettei tule naapurilta valituksia tuosta haukkumisesta. Naapurin Kaisa ei ymmärrä, ettei koira turhaan hauku. Aina on haukkumiseen syy, enkä se ole minä.
Jos lukijoilla on kihomatokokemuksia, kertokaapa miten niistä pääsee eroon ja ovatko vaarallisia hoitamattomina. Kyllä ne ajanoloon kuolevat pois itsestäänkin?
Juoksemisen vaikeudesta
Päätin taas kerran syksyn tullen aloittaa juoksuharrastuksen. Tänä syksynä minun ei onneksi tarvinnut aloittaa sitä käymällä juoksuvaate- ja juoksukenkäostoksilla, koska näistä ostoksista on niin vähän aikaa, että en ole ehtinyt puhkikuluttaa hyviä varusteita.
Pari kertaa olen tässä käynyt juoksemassa. Älyttömän vaikeaa touhua ainakin näin kaupunkioloissa. Ensin sitä juoksee aivan normaalisti. Sitten huomaa, että joku juoksee hieman itsen edellä. Vähitellen ottaa sitä kiinni. Sitten huomaa olevansa niin lähellä, että on jo epäilyttävää jäädä siihen perään juoksemaan. Etenkin, jos se edelläkävijä on nainen, koska se kuitenkin luulee, että tiirailen sen trikoopäällysteistä peppua siinä, vaikka tosiasiallisesti miettisinkin, minkälaiset laatat kylppäriin pitäisi laittaa.
Sitä sitten lähtee kiihdyttämään vauhtia, jotta pääsisi ohi siitä naisesta. Sitten alkaa heti puuskutus, vauhti nousee liian kovaksi. Ja se nainen sitten katsoo, että kylläpä tuo on huonossa kunnossa, kun noin puuskuttaa. Sillä tavalla hitaasti ei voi mennä ohi, koska tuntuisi tyhmältä juosta pari minuuttia siinä melkein rinnalla, kun vauhti ei olisi kuin aivan hitusen kovempi kuin sillä toisella. Ja kun on päässyt ohi, joutuu vielä jatkamaan sitä vähän kovempaa vauhtia, ettei se ohitettu juoksija vain puske kohta itsestä ohi.
Muuten se juokseminen on tuntunut helpolta, mutta tuohon kun vielä keksisi jonkin kivan ratkaisun.
Pari kertaa olen tässä käynyt juoksemassa. Älyttömän vaikeaa touhua ainakin näin kaupunkioloissa. Ensin sitä juoksee aivan normaalisti. Sitten huomaa, että joku juoksee hieman itsen edellä. Vähitellen ottaa sitä kiinni. Sitten huomaa olevansa niin lähellä, että on jo epäilyttävää jäädä siihen perään juoksemaan. Etenkin, jos se edelläkävijä on nainen, koska se kuitenkin luulee, että tiirailen sen trikoopäällysteistä peppua siinä, vaikka tosiasiallisesti miettisinkin, minkälaiset laatat kylppäriin pitäisi laittaa.
Sitä sitten lähtee kiihdyttämään vauhtia, jotta pääsisi ohi siitä naisesta. Sitten alkaa heti puuskutus, vauhti nousee liian kovaksi. Ja se nainen sitten katsoo, että kylläpä tuo on huonossa kunnossa, kun noin puuskuttaa. Sillä tavalla hitaasti ei voi mennä ohi, koska tuntuisi tyhmältä juosta pari minuuttia siinä melkein rinnalla, kun vauhti ei olisi kuin aivan hitusen kovempi kuin sillä toisella. Ja kun on päässyt ohi, joutuu vielä jatkamaan sitä vähän kovempaa vauhtia, ettei se ohitettu juoksija vain puske kohta itsestä ohi.
Muuten se juokseminen on tuntunut helpolta, mutta tuohon kun vielä keksisi jonkin kivan ratkaisun.
tiistai 22. syyskuuta 2009
Puolukat keltaiseksi!
Suomen metsät ovat täynnä epäkohtia. Eräs niistä on puolukoiden väri ja tämä epäkohta toistuu syksystä toiseen. Miksi nuo makeat punaiset marjat, elikkäs puolukat, eivät voisi olla keltaisia. Olen värisokea ja puolukoiden poimiminen on minulle mahdotonta. Kumartuessani mättään päälle, näen puolukat vasta muutaman kymmenen sentin päästä. Mitenpä siinä keräät marjoja mehuksi, pakkaseen ja sukulaisille?
Biolääketekniikka on Suomessa edelläkävijä kuten monet muutkin alat. Nyt villapaitaiset ydinbiologit voisivat lyödä rasvaiset tukkansa yhteen ja viedä muutaman puolukan labraansa. Ei luulisi olevan iso urakka jalostaa keltainen puolukka. Keltaisen värin voisi ottaa suomuuraimen geenistä ja muut geenit puolukasta. Näin saataisiin värisokeusystävällinen marja, jonka maku olisi kohdallaan, mutta muut ominaisuudet puolestaan huippuluokkaa.
Periaatteessa en hyväksy geenimuunneltua todellisuutta ruokapöydässäni, mutta puolukat olisin valmis syömään vaikka tiskipöydän ääressä.
Nyt kaikki osaajat labraan ja loput vuoden päästä puolukalle!
Biolääketekniikka on Suomessa edelläkävijä kuten monet muutkin alat. Nyt villapaitaiset ydinbiologit voisivat lyödä rasvaiset tukkansa yhteen ja viedä muutaman puolukan labraansa. Ei luulisi olevan iso urakka jalostaa keltainen puolukka. Keltaisen värin voisi ottaa suomuuraimen geenistä ja muut geenit puolukasta. Näin saataisiin värisokeusystävällinen marja, jonka maku olisi kohdallaan, mutta muut ominaisuudet puolestaan huippuluokkaa.
Periaatteessa en hyväksy geenimuunneltua todellisuutta ruokapöydässäni, mutta puolukat olisin valmis syömään vaikka tiskipöydän ääressä.
Nyt kaikki osaajat labraan ja loput vuoden päästä puolukalle!
sunnuntai 5. heinäkuuta 2009
Omituinen löytö
Kävimme paremman puoliskon ja erään koiran kanssa kävelyllä aamulla. Sanoisin sitä aamukävelyksi, jos ajankohta ei olisi ollut niin myöhäinen. Menimme tuttua reittiä metsikköön kävelysillan yli ja jokin kiinnitti koiran huomion. Koira alkoi vainuta jotain sillan kohdalla. Luulimme ensin vaimoni kanssa, että sillan alla on kissa tai orava. Tutkimme tarkemmin sillan alusta ja löysimme pakasterasian, johon oli kirjoitettu: "Tämä ei ole roska. GEOKÄTKÖ". Avasimme rasian ja olimme ihmetyksestä ymmyrkäisinä.
Pakasterasiassa oli Minigrip-pussi, jossa oli lehtiö ja irrallaan rasiassa oli kaikenlaista roinaa, jota yleensä löytyy vain pikkutyttöjen pöytälaatikoista. Luimme lehtiötä ja ymmärsin, että kyse on jostain harrastuksesta, jossa etsitään näitä kätköjä gps-laitteen avulla. Vihko oli melkein täyteen kirjoitettu päivämääriä ja nimiä. Ilmeisesti kävijöitä oli ollut paljon. Kirjoitimme itsekin nimemme vihkoon ja jatkoimme matkaa.
Kotona istahdin tietokoneen ääreen ja etsin lisätietoa tuosta laatikosta. Ymmärsin, että geokätköilyssä on kyse maailmanlaajuisesta toiminnasta, jossa pyritään 171m välein laittamaan tällaisia rasioita vihkoineen ja rojuineen maapallo täyteen. Ajatus tuntui naurettavalta. No meilläkin on nimet vihkossa, joten jonain päivänä voin tehdä tunnuksen Geocaching.comiin ja laittaa ensimmäiseksi löydetyksi kätköksi tuon rasian. Siihen voi kuitenkin mennä aikaa, jos pysyn järjissäni.
Pakasterasiassa oli Minigrip-pussi, jossa oli lehtiö ja irrallaan rasiassa oli kaikenlaista roinaa, jota yleensä löytyy vain pikkutyttöjen pöytälaatikoista. Luimme lehtiötä ja ymmärsin, että kyse on jostain harrastuksesta, jossa etsitään näitä kätköjä gps-laitteen avulla. Vihko oli melkein täyteen kirjoitettu päivämääriä ja nimiä. Ilmeisesti kävijöitä oli ollut paljon. Kirjoitimme itsekin nimemme vihkoon ja jatkoimme matkaa.
Kotona istahdin tietokoneen ääreen ja etsin lisätietoa tuosta laatikosta. Ymmärsin, että geokätköilyssä on kyse maailmanlaajuisesta toiminnasta, jossa pyritään 171m välein laittamaan tällaisia rasioita vihkoineen ja rojuineen maapallo täyteen. Ajatus tuntui naurettavalta. No meilläkin on nimet vihkossa, joten jonain päivänä voin tehdä tunnuksen Geocaching.comiin ja laittaa ensimmäiseksi löydetyksi kätköksi tuon rasian. Siihen voi kuitenkin mennä aikaa, jos pysyn järjissäni.
maanantai 15. kesäkuuta 2009
Elannon hankinnassa
Kävinpä pitkästä aikaa Osuuskaupan automarketissa ostoksilla. Järkytyin monesta eri asiasta, joita ajattelin eritellä vähän näin julkisesti purkaakseni negatiivisia tunteita ja täten ehkäistäkseni mahdollisia patoutumia, joista voi ajan myötä kasvaa isompia ongelmia.
Ensinnäkin oli jälleen ihmeellistä huomata, kuinka miesten luonnolle ominainen kilpailuhenkisyys ilmenee parkkipaikan valinnassa. Kun ensin on ajettu parikymmentä kilometriä ruuhkassa alkaa moderni metsästys: Auto on saatava kymmenen metrin säteelle sisäänkäynnistä, vaikka pysäköimiseen kuluisi puoli tuntia aikaa.
Ensinnäkin oli jälleen ihmeellistä huomata, kuinka miesten luonnolle ominainen kilpailuhenkisyys ilmenee parkkipaikan valinnassa. Kun ensin on ajettu parikymmentä kilometriä ruuhkassa alkaa moderni metsästys: Auto on saatava kymmenen metrin säteelle sisäänkäynnistä, vaikka pysäköimiseen kuluisi puoli tuntia aikaa.
Sitten sisällä kauppakeskuksessa mietin, kun tykkään paljon miettiä, ihmiselämän perustarpeiden modernia tyydyttämistä. Ihmiskuntahan pysyy periaatteessa voimissaan, kunhan ravintoa on saatavilla. Jotenkin tuntuu, että on etäännytty aika kauas niin sanotusta luonnosta, kun ajamme autoilla kymmeniä kilometrejä hehtaarien kokoisiin halleihin valikoimaan erilaisia muoveihin pakattuja tuotteita ja törmäilemään ostoskärryjen kanssa liian kapeissa hyllyväleissä. Kaikki tämä siis vain sen perustarpeen, ravinnon saannin, tyydyttämisen tähden. Kai tämä liittyy vain hienoon yhteiskuntarakenteeseemme, jossa erikoistutaan kukin omalle sektorilleen. Viisaammat ovat kai miettineet valmiiksi, että meidän on hyvä näin, joten turha kai tällaisen normaalimiehen on liikoja miettiä homman mielekkyyttä.
Rajalla
Teimme miesten kesken reissun Suomen itärajalle. Mauri pakkasi kumisaappaat ja sadetakin ja me muut vain naureskelimme. Mitäpä siellä tuollaisilla varusteilla tekee? Otimme vain kahvivehkeet ja kasan ruplia haimme pankista. Puoliksi syöty ranskanleipä pussiin ja hoplaa -
olimme matkalla.
Autossa soi 80-luvun suomalainen musiikki vuoroin venäläisten kansanlaulujen kanssa. Jo Sipoossa alkoi janottaa ja pysähdyimme kahville. En syönyt ranskanleipää nälkääni vaan tyydyin possumunkkiin. Hyväähän se oli sokereineen ja hilloineen.
Sipoon jälkeen yliajoimme kissan. Kaulapannasta näimme, että se kuului jollekin, jonka puhelinnumero oli Soneran vanhaa sarjaa. Otimme lumilapion takakontista, hautasimme katin tiensivuun ja jatkoimme matkaa. Säälitti ja suretti kissan puolesta, mutta kerranhan täällä vaan eletään oltiinpa kissoja tai ihmisiä.
Viimein saavuimme rajalle. Olo oli isänmaallinen. Teimme nuotion ja keitimme nokipannukahvit. Kaivoin ranskanleipää pussista ja tarjosin pojille. Ilmeistä näin, että se maistui. Mauri poltti kielensä kahviin ja kehtasi vielä valittaa, ettei ole maitoa. Kerranhan sitä Venäjän rajalla ollaan kahvilla.
Mauri teki riu-un metsään mahdollisia muita kävijöitä varten ja olimme iloisia, että tämäkin kokemus tuli tutuksi. Loput sumpit heitimme riu-un viereen ja lähdimme ajelemaan kotejamme kohti. Ruplia ei tarvittu, mutta huoltamolta ostimme Tuplia.
Kotona näytin rouvalle kuvia reissulta ja hän vannotti, että yhtään kuvaa et laita plokiisi sitten. Lupasin, etten laita. Harmittaa. Kaduttaa lupaus.
olimme matkalla.
Autossa soi 80-luvun suomalainen musiikki vuoroin venäläisten kansanlaulujen kanssa. Jo Sipoossa alkoi janottaa ja pysähdyimme kahville. En syönyt ranskanleipää nälkääni vaan tyydyin possumunkkiin. Hyväähän se oli sokereineen ja hilloineen.
Sipoon jälkeen yliajoimme kissan. Kaulapannasta näimme, että se kuului jollekin, jonka puhelinnumero oli Soneran vanhaa sarjaa. Otimme lumilapion takakontista, hautasimme katin tiensivuun ja jatkoimme matkaa. Säälitti ja suretti kissan puolesta, mutta kerranhan täällä vaan eletään oltiinpa kissoja tai ihmisiä.
Viimein saavuimme rajalle. Olo oli isänmaallinen. Teimme nuotion ja keitimme nokipannukahvit. Kaivoin ranskanleipää pussista ja tarjosin pojille. Ilmeistä näin, että se maistui. Mauri poltti kielensä kahviin ja kehtasi vielä valittaa, ettei ole maitoa. Kerranhan sitä Venäjän rajalla ollaan kahvilla.
Mauri teki riu-un metsään mahdollisia muita kävijöitä varten ja olimme iloisia, että tämäkin kokemus tuli tutuksi. Loput sumpit heitimme riu-un viereen ja lähdimme ajelemaan kotejamme kohti. Ruplia ei tarvittu, mutta huoltamolta ostimme Tuplia.
Kotona näytin rouvalle kuvia reissulta ja hän vannotti, että yhtään kuvaa et laita plokiisi sitten. Lupasin, etten laita. Harmittaa. Kaduttaa lupaus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
