Joulukorteista, osa II

Tuossa marraskuussa jo kirjoitinkin siitä, että kuinka vaikeaa voi joulukorttien lähettäminen olla. Tai ei oikeastaan edes se lähettäminen, vaan sen päättäminen, kenelle kaikille niitä nyt pitäisi lähettää.

Nyt olemme vaimon kanssa saaneet päätökset tehtyä ja kortit on laitettu siihen punaiseen isoon (osa ensin pieneen valkoiseen) kuoreen. Teimme aluksi muutamia alustavia linjauksia: 1) mietimme aivan puhtaalta pöydältä, kenelle haluamme kortteja lähettää ilman, että olisimme miettineet keneltä kaikilta niitä itse mahdollisesti saamme; 2) sukulaisten, jotka eivät ole aivan lähisukua, kortit eivät ole loppujen lopuksi kovin tärkeitä; 3) kummilapsille kortit ehdottomasti lähetetään (sovimme myös, että myös "aikuisille" kummilapsille lähetetään kortteja); 4) työkavereita ei millään tavalla muisteta ja 5) että nyt erotetaan oikeat ystävät ja hyvänpäiväntutut (ei turhia kortteja vanhasta tottumuksesta entisille naapureille, joiden kanssa kerran grillailtiin kesäiltana).

Tällä systeemillä saimme joulukorttien kokonaismäärän varsin siedettäväksi. Joulun kustannuksetkin tältä osin pysyvät paremmin kurissa. Voisi melkein sanoa, että olimme hetken onnellisia.

P.S. Valitan, että nämä kirjoitusten aikaväli on päässyt välillä kovin pitkäksi. Meillä on ollut vähän monenlaista menossa nyt perhe-elämässä.

Aurauksesta ja kolauksesta

Heräsin ulkoa kuuluvaan kolaukseen. Menin katsomaan ikkunasta niin talonmieshän se siellä kolaili aura-traktorin jättämiä lumenrippeitä. Auraaja oli ollut huolimaton, kun tuolla tavalla oli jättänyt korkeitakin kekoja lunta juuri rappukäytävän eteen. Myös b-rapussa oli samaa ongelmaa. Pienellä vaivalla auraaja olisi saanut traktorillaan talonmiehen työn minimiin.

Nyt talonmies joutui heräämään aikaisin kolailemaan ja lapioimaan edustoja kuntoon. Menin hakemaan lehteä ja jäinpä jutustelemaan talonmiehen kanssa. Oli ollut viikonloppuna pilkillä ja kertoi saaneensa ahvenoita. Vaikutti iloiselta vaikka joutuikin kolailemaan. Se on hänen työtään ja arvostan sitä suuresti.

Aurausautonkuljettajan työtä kadehdin. Satunnaisesti töitä ja aina, kun töitä on, saa kiitosta osakseen. Ihmiset taputtavat, kun aura ajaa ohi ja Jouluna tuodaan paketteja. Toisin on talonmiehellä. Laitosmiehen tittelillä pienellä palkalla kituutetaan kiinteistönhoitajana ja otetaan vastaan ihmisten haukut ja moitteet. EI ole helppo hänen osansa. Plussana vielä on sekin, että kotona odottaa kylmennyt ruoka ja lämmennyt maito, kun saa kaikki kolattua.

Hammasharjoja litrahinnalla

Kävinpä vaihteeksi kaupassa. Kauppareissu oli kiva ja mieleenpainuva ja ajattelin jakaa sen kanssanne. Joku teistä on varmasti käynytkin samassa kaupassa vaikkakaan ei välttämättä samaan aikaan. Mukaan tarttui monenlaista syömistä ja juomista. Ostin mm. jauhelihaa (kasvisruokavalioni on joustava) ja voita. Lisäksi ostin hammasharjan.

Ajatelkaapa tilannetta, jossa olette ostamassa hammasharjaa. Millaisilla kriteereillä valitsette sen? Minulle tärkeitä ovat harjan väri, materiaali, kovuus, onko kielenpesin, ja hinta. Näitä pähkäilin sitten kaupassa puolisoni kanssa. Kalleimmat mallit maksoivat yli viisi (5) euroa kappaleelta ja halvimmat olivat vähän euron (€) pintaan. Päädyin 2,40 € maksavaan mallliin, joka oli ulkoasultaan valkea ja sisälsi myös keltaisen karhean kohdan, jolla voi kuopsutella kieltä puhtaaksi.

Kauppias oli ollut ovela. Hammasharjoissa oli hintalapuissa myös litrahinta. Hammasharja 33,30 €/L. "Ei hyvänen aika", huokaisin vaimolleni. Miksi hammasharjoja myydään litrahinnalla ja miten tuo litrahinta on laskettu? Onko kauppias itse mitannut harjan tilavuuden ja määrittänyt litrahinnan? Vai onkohan kauppaketju sopinut muiden kauppaketjujen kanssa yhteiset litrahinnat hammasharjoille? Kertokaa te hyvät ihmiset, jos teillä on asiasta enemmän tietoa. Olen varsin äimälläni.

Ostin harjan ja hyvältä se on tuntunut, kun olen sitä jo pari kertaa kokeillut. Mutta tuo litrahinta. :(

Talouskasvusta ja työnteosta

Kuuntelinpa sattumalta tänään Tuomas Enbusken erinomaista radio-ohjelmaa. Oikeastaan ei voi puhua sattumasta, kun avasin radion juuri sen vuoksi, mutta se nyt ei ollut olennaista. Kuuntelin vähän sivukorvalla, tosin molemmilla, ja sain poimituksi sieltä ainakin yhden ajatuksen, jonka erinomaisuutta jäin miettimään.

Ohjelmassa otettiin puhelinyhteys Osmo Soininvaaraan (vihr), entiseen kansanedustajaan ja nykyiseen kirjailijaan ja blogittajaan. Hän puhui sellaisesta asiasta kuin työstä ja sen liiallisuudesta. Mieleen jäi erityisesti se, kuinka oivan vertauksen Osmo oli keksinyt liittyen teollistumiseen. Hän kertoili siitä, jos oikein muistan, kuinka kuviteltiin, että koneistumisen myötä ihmisen osa tuotantokoneistossa pienenisi ja päästäisiin vähemmällä työllä, mutta kävikin niin, että työtä tehdään yhä enemmän ja intensiivisemmin. Sitten siihen vertaukseen, jota jo tuossa ylempänä lupailin. Tätä hän vertasi vaihdepyörällä ajamiseen, onhan hän pyöräilijä itsekin: Kuvitellaan yleisesti, että vaihdepyörällä ajaminen on kevyttä verrattaessa sitä vaikkapa perinteiseen Jopoon, joka muuten nykyään valmistetaan Kiinassa, kun tosiasiassa vaihdepyörä tekee ajamisesta rankempaa, kun ylä- ja alamäkiinkin löytyy sopiva vaihde ja aina vain pystyy polkemaan polkemasta päästyään.

Soininvaara on esittänyt vähän sen suuntaisia ajatuksia, että voitaisiin vaikka lyhentää työpäivää sen sijaan, että talouskasvun ylläpitämiseksi raadetaan aina vain enenevissä määrin. Minun järkeeni tällainen ajatus sopii oikein hyvin. Nykyisen elintason luulisi riittävän kaikille osapuolille varsin hyvin, joten minkähän eteen tässä taloutta kasvatetaan? En oikein pysty omassa pienessä mielessäni kuvittelemaan, mikä tässä työn teon vähentämisessä ja sitä kautta talouden pyörien pyörimisen hidastamisessa olisi vikana, mutta ehkä minulle ei ole kerrottu ihan kaikkea, mikä siihen liittyy. Joku ystäväni taisi joskus puhua siitä, ettei Suomi voi noin vain luopua ainaiseen talouskasvuun tähtäävästä ajattelusta, kun kuulutaan Euro-alueeseen ja se. Voi olla perääkin tässä väittämässä, mene ja tiedä. Jos joku tietää, niin jakakaa ihmeessä viisauttanne!

Pekonia kaksospedillä

Tein tänä aamuna englantilaistyyppistä aamupalaa. Paistoin pekonia ja munia. Ensin suikaloin pekonin pannulle ja sitten siihen ryhdyin rikkomaan munaa. Sattuikin hauska juttu; munassa oli kaksoset. Kaksi keltuaista olla öljötti nyt pannulla, vaikka vain yhden munan olin rikkonut. Meinasin ottaa tapahtumasta kuvan, mutta kameran paristot olivat lopussa.

Kuinkahan yleistä kaksosuus on. Tiedän, että monilla eläimillä tulee vaikka kuinka monisikiöisiä raskauksia, mutta ihmisillä ja kanoilla ne ovat tietääkseni harvinaisia. Olikohan aamiaismunassani identtiset kaksoset? Mene ja tiedä. Se olisi vielä harvinaisempaa kuin tavallinen kaksoisuus.

Wikipedian mukaan ihmisellä on 1:80 mahdollisuus olla kaksonen. Onkohan outoa olla, kun sisarus on syntynyt lähes täysin samalla kellonlyömällä? Olisi kiva, jos minullakin olisi kaksoisveli, nimeltänsä vaikkapa Jommi. Jommi ja Tommi voisivat yhdessä pähkäillä näitä elämän pieniä ihmeitä ja haarukoida pekonimunakasta aamulla suuhunsa.

Kauhunhetkiä ostoskeskuksessa.

On taas se aika kuusta. Anoppini tuli meille, että kauppaan pitäisi lähteä. Puolisoni ei ollut vielä tullut kotiin ja minä yritin jahkailla ja väistää tämän ikävän velvollisuuden käyttää anoppia kaupassa. Keitin kermakahvia ja juotin sitä anopille, sulatin pullaa pöytään ja odottelin, josko joku muu tekisi kauppareissun puolestani. Kului tunti ja toinenkin, eikä tilanne muuttunut miksikään. Oli lähdettävä itse kauppaan hänen kanssaan.

Ajelimme ensin Porintien DNA-kauppaan ostamaan anopille uutta puhelinta. Hän puhuu sen verran tiuhaan ja paljon, että eivät tahdo puhelimet kestää. Nyt hän oli haaveillut jostain Nokian mallista, joka oli tarjouksessa. Hän oli jopa repinyt mainoslehtisestä puhelimen kuvan lompakkoonsa ja sen kuvan kanssa marssimme jonon ohi suoraan kassalle. Puhelin tuli ostettua aikuis- ja viihdepalveluestoineen ja varmistettua, että yhteydenpito tuttuihin ja tuntemattomiin varmasti onnistuu.

Porintieltä hurautimme ruokakauppaan. Kaupan edessä paikalliset alkuasukkaat puuttuivat olemiseemme ja huutelivat hävyttömyyksiä. Anoppini pelästyi ja minun oli oltava hänelle turvana. Tämä ei ollut helppoa, sillä minua pelotti ja nauratti yhtä aikaa. Ruskeaan teryleenipuseroon sonnustautunut mies oli erityisen äksy. Tämä lienee selittynee hänen silloisella ilmeisellä humalatilallaan. Ajattelimme soittaa poliisit, mutta vartija tuli paikalle ja vei nämä kaksi metsien miestä sivummalle ja viittilöi meitä ystävällisesti käymään kauppaan sisään. Saimme kauppa-asiat anopille hoideltua varsin mallikkaasti vaikkakin 3-kassalla oli ruuhkaa.

Ihmettelen, miten Suomessa voi keskellä viikkoa (keskiviikkona) lähes keskellä päivää olla humalassa. Eikö ihmisillä ole parempaa tekemistä kuin notkua "pienessä" maistissa kaupan edessä? Menisivät töihin, kuten minä taas huomenaamuna. Alkoholiveroa pitäisi korottaa tuntuvasti, jotta tällainen häiriökäyttäytyminen loppuisi.

Naapurisopu koetuksella

Minä en tunne yläpuolellani kerrosta ylempänä asuvaa naapuriani. En edes tiedä, minkä näköinen hän on. Tai he, sillä siellä voi asua useampikin henkilö. Mutta sen tiedän, että yläkerran naapurillani on kello, joka ilmoittaa tasatunnein olemassaolostaan.

Kello voi olla hänelle rakas, ehkä jopa perinnöksi saatu. Mahdollisesta tunnesiteestä huolimatta minä olen kyllästynyt sen kellon tuottamaan ääneen. Etenkin illalla, kun vaimo ehkä jo nukkuu, mutta itse ei, kello alkaa häiritä. Etenkin yhdentoista lyönnit ovat viime aikoina olleet häiriöksi. Ääni kuuluu yläkerrasta riittävän selvästi, kellon lyöntejä ei voi olla kuulematta.

Olen tässä suunnitellut, miten voisin kohteliaasti lähestyä naapuriani tässä asiassa. Koska en häntä (tai heitä) tunne, jotenkin tuntuu, että on tungettelevaa mennä heidän ovelleen sanomaan asiasta. Vielä tungettelevampaa olisi pyytää naapureita itselleen vaikka kahville, ja sitten siinä kahvipöytäkeskustelussa yrittäisi ottaa tätä kelloasiaa esille. Nämä vaihtoehdot joutuu varmaankin hylkäämään.

Minusta ei olisi lainkaan huono ajatus, että naapuri pysäyttäisi kellonsa aina yöksi. Silloin naapurit eivät joutuisi öisin kuuntelemaan hänen perintökellonsa lynöntejä. Muutkin naapurit voisivat olla ilahtuneita tällaisesta toimenpiteestä. Ei luulisi olevan suuri vaiva naapurillekaan.

Ajattelinkin laittaa ilmoitustaululle lapun, jossa pyydän tätä toimenpidettä. Sellaisen kohteliaan lapun, jossa asia sanotaan nätisti. Ja laitan siihen myös huomautuksen, että jos naapuri on kovin yksinäinen, ei ole välttämätöntä yöksi pysäyttää kelloa. Jos se tuo vaikka jonkinlaista turvaa yksinäisyyteen. En minäkään kovin julma ole.

Iskiaskipuja

Jälleen se iski. Aamulla en ollut päästä sängystä ylös, kun iskiastani niin juili ja kolotti. Liekö johtuu eilisestä sulkapallopelistä. Myös vasen käsivarteni oli jotenkin turta ja on edelleen, jonka vuoksi tämä kirjoittaminenkin on vähän hankalaa. Raahauduin kuitenkin normaaliin tapaan töihin, vaikka pahalta se tuntui ja melkein itketti.

Töissä kävelin varmaan hankalan näköisesti, kun sihteerikin kysyi, mikä vaivaa. Kahvitauolla sitten puhuimme enemmänkin ruumiintunnoistamme työkavereiden ja siivoojan kesken. Kuulosti siltä, että useimmillla oli jos jonkinmoista vaivaa ja kolotusta. Minun iskiakseni ja tämä käsi alkoivat tuntua pieniltä vaivoilta siinä porukassa. Ihmetytti, että meitä yleensäkin pidetään töissä, kun niitä juttuja kuunteli.

On sanottu, että terveys on kuin selkä, että sen merkityksen huomaa vasta, kun sen menettää. Totesin, että tämä pitää paikkansa. Hyvinä ja terveinä päivinä ei muista olla iloinen, ettei ole mitään isompaa renkkaa, mutta kun pienikin vastoinkäyminen tulee, ollaan heti valittamassa.

Pitäisi lopettaa tuo kaikenlainen urheileminen ja kuntoilu, kun aina sattuu ja kolottaa. Pasihan se minut sinne sulkapalloon pyysi, kun parempi kaverinsa oli sairastunut. Ei olisi pitänyt mennä, ei todellakaan. Ensi kerralla, kun pyydetään, tiedän kyllä kieltäytyä. Ei ole kiva nukkua Buranan voimalla.

Koirien sielunelämä

Olipa nyt käynyt niin, että ystäväni Eero oli päättänyt hankkia koiran. Ja kun Eerosta on kyse, voi olla varma, ettei asia ollut jäänytkään aieasteelle, vaan hän oli ostaa mätkäyttänyt oikein rotukoiran, mutta rodun nimessä oli niin monta sanaa ja vierasperäistä äännettä, että se unohtui heti. Eeron tapauksessa koiran hankinnan ymmärtää kyllä hyvin, kunhan vain tuntee miehen.

Itse olen lähes poikkeuksetta suhtautunut koiriin positiivisesti, mutta jotain ongelmaa minun ja näiden eläinten välisessä suhteessa on. Aina, kun jossain on irtaallaan koira, ja sen sanotaan olevan kiltin ja hyväkäytöksisen, olen silti jollain lailla varautunut. Tähän ei tietääkseni liity edes mitään traumaattista kokemusta, vaan asian tila on vaan aina ollut näin.

Olen koettanut purkaa ja eritellä sitä, mistä minun ja koirien välisen suhteen ongelmallisuudessa on kyse ja saanutkin aikaan joitakin lopputulemia. Saattaa olla, että personifioin koiria liiaksi. Ajattelen - kuten muuten liiaksi ajattelen myös ihmisten suhteen - usein koiran olevan älykkäämpi kuin se onkaan ja mietin, että mitähän se mahtaa ajatella minusta, onko sillä ennakkoluuloja tai vihamielisiä minua kohtaan. Nytkin se tuolla tuijottelee minua ja miettii, mitä ilkeyttä keksisi vieraalle samalla kun itse yritän keskittyä olemaan läikyttämättä kahvia rinnuksilleni ja keskustelemaan talonväen kanssa. Sen sijaan, näin luulisin, tulisi vain olla ja käyttäytyä kuin muutkin: rapsauttaa korvan takaa ja antaa nuolaista kasvoja jne. ja näin ollen pitää koirat koirina eikä liiaksi tuntevina ja ajattelevina otuksina. Voi olla, että koira huomaakin minun suhtautuvan siihen ennakkoluuloisesti ja siksi alkaakin käyttäytyä ennalta-arvaamattomasti ja päättää vaikkapa kuljettaa kenkäni eteisestä takaovelle, kuten Eeron koira teki ensitapaamisellamme.

Kipeä huomautus

Tänään olin normaalisti töissä, ja aivan yhtä normaalisti kahvitunnilla taukohuoneessa tai paremminkin taukotilassa. Siis silloin kun tämä tapahtui.

Työpaikan naiset keskustelivat jostain terveysjutusta keskenään. Niitä naisia oli paikalla kolme. Määrällä ei sinänsä tosin ole tässä merkitystä. Jotenkin siinä istuessa ja lehteä lukiessa tajusin, että mainitsi joku minutkin siinä keskustelussa. Se varmaan oli tarkoitettu aivan viattomaksi huomautukseksi, mutta se kuitenkin vähän koski. Heidän puheensa käsitteli minun keskivartaloani. Siis jotenkin ikäänkuin sivumennen sanoivat, että näkyy se ikä jo Tommillakin. Tarkensivat vielä: "Tuossa vyön yläpuolella."

Kyllähän minä sen itsekin olen tiennyt, etten enää ihan kaikkia mallin mittoja täytä. Mutta onko siitä pakko noinkin julkisella paikalla muiden huomautella? Minusta ei. Keskustelisivat makkaroistani vaikka nurkan tai selän takana... Minä kuitenkin maltoin mieleni, enkä yhtään heidän puheidensa ja kehojensa ristiriitaa sen kummemmin alkanut siinä selvittää.

Tuli siinä sellainen tasa-arvokysymyskin mieleen, että olisiko minulla ollut edes oikeutta heidän vikojaan samalla tavalla tuoda esille. Onko tämäkin niitä asioita, joita naiset vain saavat tehdä?

Naapurilla kylässä

Olen jo aiemmin tässä blogissa ruotinut naapureihin liittyviä kysymyksiä, joten jatketaanpa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Olin normaaliin tapaan tulossa sisään asuntoomme miltei ulko-ovella, kun naapuri tuli vastaan. Päätin, että nyt en jaksa tässä sen kummemmin alkaa tervehtiä häntä, mutta toiset olivat naapurin miehen ajatukset. Tämä mies, siis naapurini, sanoi oikein käsipäivää, eikä siinä vielä kaikki, vaan kutsuipa kahville. Vaimonsa oli hänen kertoman mukaan leiponut, mutta lähtenyt sitten omiin menoihinsa, jotka eivät minulle oikestaan kuulu, joten en niistä sen enempää kysellyt. Tästäpä mies saikin välähdyksen, jonka luin heti hänen kasvoiltaan ja myöhemmin niinikään huulilta: "Tulepa käymään kahvilla", totesi mies ennakkoluulottomasti. En keksinyt heti mitään erityistä syytä kieltäytyä, joten otin kutsun vastaan. Myöhemmin kyllä mietin, miksi minulla pitäisi olla joku syy siihen, että menen minun ja perheeni yhteisen huoneiston sijaan hänen huoneistoonsa, onhan se enemmänkin normaalista poikkeavaa toimintaa.

Naapurini piti kohteliaasti ulko-oveaan auki minun astellessa siitä sisään, onhan hän tapakasvattajana työssäänkin. Katselin ympärilleni, kuten uuteen paikkaan tullessa asiaan kuuluu ja tein havaintoni. Kalustuksen ja viihde-elektroniikan määrästä ja laadusta päätellen tämä perhe yrittää vakiinnuttaa paikkansa keskiluokassa sinne lähimenneisyydessä kiivettyään, mutta en nyt takerru siihen. Istahdin sohvalle ja naapurini ryhtyi keittiössä valmistamaan kahvia sekä asettelemaan keksejä ja pullaa lautaselle. Hetken päästä huomasin minä, että mitäpä minä täällä olohuoneessa yksikseni istun, onhan kyläily kuitenkin sosiaalinen tapahtuma, joten siirryin pitkin hiljaisin askelineni keittiöön. Juotiin kahvit ja syötiin hänen vaimonsa erinomaista pullaa. Otinpa yhden keksinkin, jotta ei tule sanomista jälkikäteen.

Virittelin kahvipöydässä keskustelua ensin konkreettisista asioista, kuten sää, tulevat lumityöt ja sen sellaiset, mutta kun sain pöydällä olevasta sanomalehdestä käännettyä puheeni maailmantalouteen ja sitä kautta muihinkin ei-niin-konkreettisiin asioihin, huomasin, että jos näistä jutuista halusi keskustella, kannatti valita kumppaniksi joku muu kuin tämä mies. Saattoi syy olla itsessänikin: Ehkä puhuin itse liikaa ja esitin kärkkäästi omia mielipiteitäni.

Aloin jossain vaiheessa pelätä, että hän alkaa pitää minua kohta ystävänään. En viitsinyt suoraan sanoa, että minulle riittää ihan puhdas naapuruussuhde, enkä halua käydä joka kesä heidän tulevalla mökillä saunomassa ja harrastaa metsästystä hänen kanssaan. Yllätyin itsekin omasta vahvasta tunteestani, että minulla ei vain ole tämän miehen kanssa juuri muuta yhteistä, kuin asuinpaikka. Minulle tuli äkkiä tarve poistua tilanteesta. Aloin kiitellä kahveista ja tehdä poistumisliikkeitä, mutta tuntui, että en haluaisi antaa liian positiivista muistoa vierailusta. Mietin jo, että sanon jotain vähän ilkeää, mutta sain hillittyä itseni ja pääsin ulos. Hän näytti siltä, että olisi halunnut meidän kättelevän lähtiessäni, mutta luikahdin ovesta pihalle nopeasti, enkä juuri katsellut perääni.

Lukija varmaan nyt ihmettelee, olisiko se jotenkin minulta pois, että olisin enemmän tekemisissä naapurini kanssa. Keneltä muultakaan se on pois jos ei minulta ja perheeltäni? Onhan se sanomattakin selvää, että vähemmän jää aikaa omiin askareisiin, jos illat pitkät ollaan lintu- ja jänismetsillä ja saunotaan yhdessä sellaisen miehen kanssa, jota en oikeasti edes haluaisi tuntea, mutta hän vain sattuu asumaan samalla tiellä.

Jumalan palveluksessa

Tänään sunnuntaina tapahtui jotain aika poikkeuksellista. Kävin kirkossa jumalanpalveluksessa. Menin sinne aivan yksin, koska nämä tällaiset asiat ovat niin henkilökohtaisia, että turhaan sinne kirkkoon perhettä tai ystäviä ottaa mukaan. Ilmastoa ajattelin sen verran, että kävelin kirkkoon.

Kirkossa oli 32 henkilöä. Tai ainakin sen verran näin (tosin kanttoria en nähnyt, mutta kuulin). Ei siis kovin paljoa. Kolehtikin kannettiin. Ja ilmoitettiin, että se on vapaaehtoinen. Se ei vain tunnu kovin vapaaehtoiselta, kun harmaapäinen suntio erikseen kävelee viisi metriä minua kohti ja työntää haavia lähemmäksi. Vaatii tietynlaista päättäväisyyttä olla laittamatta kahvirahojaan sinne haaviin.

Tämän sunnuntain teemana oli valvominen. Se papin mukaan (joka oli nainen, ja ehkä ollut aina) liittyy tulevaan tuomiosunnuntaihin. Että ihmisten pitäisi valvoa, jotta ei tule tuomiota. Tai jotain sinne päin. En minä sitä niinkään siellä kirkossa miettinyt. Kun mietin sitä, että kuinka tämä jumalan palveleminen oikein itseltäni sujuu. Ei kovin hyvin ehkä, koska tuli ajateltua paljon muutakin siellä kirkossa. Vaikka virallisestihan tuo jumalanpalvelus taitaa tarkoittaa sitä, että jumala palvelee ihmisiä. Mutta varmaan pappi olisi sitä mieltä, että olemme kaikki kuitenkin jumalan palveluksessa.

Jumalanpalveluksen jälkeen menin sitten kahville läheiselle huoltoasemalle.

Uusi imuri

Jouduin perjantaina aamupäivällä ostamaan uuden imurin. Kulunutta ja kliseistä sanontatapaa käyttäen – vanha imuri sanoi yhteistyösoopimuksensa irti. Niinpä imurikauppaan. Ajelin pyörällä kirkon vieressä olevaan sähköelektroniikkakauppaan ja suoraan myyjän pakeille. Ylläni oli tuulipuku ja pipo, mutta se ei liity nyt tähän.

Myyjä kyseli minulta peruskysymykset, jotka asiakkaalta kysytään ja valitsi minulle uuden imurin. Minulla ei ollut myyjän valinnan jälkeen valinnanvaraa, joten tyydyin ainoaan vaihtoehtoon, jota hän tarjosi. Se on tietysti myös paras. Pahvilaatikko kädessäni pyöräilin takaisin kotiin imurini kanssa imurin hinnan köyhempänä, mutta imuria rikkaampana.

Kotiin tullessani minua odotti mukava yllätys. Entisen imurin sisältö oli levitelty lattialle ja sain imuroida sen uudella imurilla. Tuntui mukavalta imuroida uudella laitteella. Kahva istui hyvin käteen ja ääni oli miellyttävän siirappinen, mutta silti tehokas. Pussin sisältö oli levitelty siksi, ja vain siksi, että sain kokeilla uutta imuria heti verekseltäni. Ovelta-ovelle-kauppiaat toimivat samaan tapaan: heillä on usein roskaa mukana, levittävät sitä lattialle ja esittelevät imuroimalla malliaan.

Koska asia on jokseenkin merkittävä taloudessamme, innostuimme ottamaan kuvia imurista. Olemme ottaneet jokaisesta vuoden 1995 jälkeen ostetusta imurista kuvan imurikansioomme. Näin muistamme millaisia imureita meillä on ollut, jos asia tulee puheeksi vaikkapa illanistujaisissa. Keksimme myös puolisoni kanssa teesin, jota huutelimme loppuillan. "Imurointi on siistiä puuhaa"

Täällä asuu palopäällikkö?

Eero oli tässä joskus aiemmin tänä vuonna käynyt "työmatkalla" pääkaupungissa eli Suomen Helsingissä. Siellä hän oli törmännyt tuollaiseen liikennemerkkiin, joka on tuossa kuvassa. Tai siis juurikin niin, että nimenomaan tuohon liikennemerkkiin, joka on kuvassa, koska Eero on tuon kuvan itse ottanut.

Hän minulta sitten kysymään, siitäkin on jo aikaa, että mikähän idea tuollaisessa merkissä ja varsinkin sen lisäkilvessä on. Me molemmat ymmärrämme, että kyseinen liikennemerkki kieltää pysäköinnin n metriä merkistä eteenpäin, tässä tapauksessa Eeron mukaan seuraavaan risteykseen. Mutta miksi lisäkilvellä pitää erikseen sallia paloautojen pysäköinti tässä paikassa? (Kuvan ulkopuolelta kerrottakoon, että ylempänä on pysähtymiskieltomerkki lisäkilpineen, joilla kielletään pysähtyminenkin klo 15-18 ko. tienpätkällä.)

Eeron mukaan tässä kohti kaupunkia ei näkynyt paloasemaa. Jos teillä, hyvät ystävät, on tietoa näistä liikenneasioista, niin kertokaa minulle. Vai onko tässä vain jonkun palopäällikön talo, ja kyseinen tyyppi haluaa ajella punaisella isolla autolla työmatkatkin?

Pyhäinpäivänä eläinten hautausmaalla

Olipa pyhäinpäivä ja päätimme juhlistaa sitä perinteisin menoin. Kävimme hakemassa kassillisen kynttilöitä tuttavani anopilta (hän on töissä kynttilätehtaalla, joten saimme edullisesti), ja suuntasimme auton keulan kohti eläinten hautausmaata.

Kynttilämeri oli uskomaton. Liikutuimme katsellessamme tuikkuja, roihuja, lyhtyjä ja haudoille tuotuja havuseppeleitä. Halusimme päästä kunnolla käsiksi tunnelmaan, joten ryhdyimme etsimään tuttujen eläinten hautoja ja sytyttämään niille kynttilöitä. Alueen opaskartta oli jokseenkin puutteellinen, mutta siitä huolimatta löysimme vaivattomasti useimmat tutut hautapaikat. Muutama hauta oli hakemisessa, mutta se ei haitannut. Emme muistaneet kaikkien tuttujen koira- ja kissavainaiden nimiä, joten ajattelimme, ettei se muistaminen muutenkaan ole sellaisissa tapauksessa tarpeen.

Puhuimme eläinten hautakiville, rapsuttelimme niistä sammalta pois ja lämmittelimme käsiämme kynttilöissä, kun mieleeni pulpahti ajatus. –Kynttilöitä on reilusti jäljellä, joten voimme muistaa kaikkia niitä eläimiä, joita ei ole haudattu sille hautausmaalle. Nämä eläimet pitivät joukossaan niin koti- kuin teuraseläimetkin. Niinpä veimme loput 23 kynttilää muualle haudattujen eläinten muistokiven juureen. Siinä ei montaa valoa ennestään ollutkaan.

Halasimme toisiamme ja poistuimme hämärtyvään iltaan. Iloisina lähdimme ja päätimme; tulemme Jouluna uudestaan.

Köyhän kukkarolla

Ne ovat nuo lehdet sellaisia, että kertovat ikävistäkin asioista. Tässä yhteydessä tarkoitan lehdillä mm. Suomen Kuvalehden ja Helsingin Sanomien viimeisimpiä numeroita. Puhuvat köyhistä ja tuloeroista.

SK muistuttaa, että eräs valtapuolue ei ole enää köyhän asialla (niin kuin joskus ennen) vaan pikemminkin köyhän kukkarolla. Tiedä sitten, onko tuohon sanomaan luottamista, koska se kerrottiin lehden kolumnissa. HS taas tänään kirjoittaa, että tuloerot kasvavat maassamme nopeammin kuin missään muualla. Ja että etenkin lapsiperheitä kolhitaan tulonjakokamppailussa.

Miksi valtio saa kolhia lapsiperheitä tulonjakokamppailussa? Eikö se tarkoita samaa kuin lasten kolhiminen, koska lapsiperheitähän ei ole ilman lapsia. Ja lasten kolhiminen taas on rikos. Menepä vaikka kysymään asiaa sosiaaliviranomaisilta!

Tässä nyt ei sitten näin tällainen, joka on perheessä elänyt ja elää, tiedä että miten tuohon valtioon pitäisi suhtautua. Olihan ne nuo vaalitkin vähän aikaa sitten, mutta niissä ei oikein näistä asioista päätetty. Varsinkin kun tietää, että tuloerot kasvavat perheen sisälläkin. Tervetuloa, palkankorotus.

Retkeilyä

Oli jo pitkän aikaa ollut puhe, että luontoon olisi päästävä virkistymään. Mistähän se luonto mahtaa löytyä, mietimme ja päätettiin että metsä olkoon meidän luontomme. Siitä sitten tuumasta toimeen ja seuraavana päivänä Eero tuli minua hakemaan autollaan, mutta päästipä minut kuitenkin kuljettajan paikalle oitis. Kaupan kauttahan luontoon on lähdettävä, joten niin teimme mekin. Läheisestä E-kaupasta löytyi pussillinen makkaroita, leipää, vaahtokarkkeja, limonadia ja sen sellaista. Eero maksoi, vaikka käytimme minun bonus-korttia, mutta sovimme tasaavamme tilimme perästä käsin.

Ajoimme kymmeniä kilometriä paikkaan, jossa olimme kuulleet olevan hyvän nuotiopaikan. Järkytyimme kuitenkin siitä, millaisessa kunnossa tie luontoon oli. Jouduimme jättämään automme aina liki kahden kilometrin päähän varsinaisesta määränpäästä ja kompuroimaan pitkin savikkoa eväinemme. Kun vihdoin päästiin laavulle, tai mikä se nyt ikinä olikaan nimeltään, huomasimme, että polttopuun polttopuuta ei näy missään. Vain sateen liottamat kekäleet olivat keskellä Metsähallituksen omistamaa ritilää. Jouduimme siis riipimään metsästä puuta, jopa eläviä oksia, jotta saimme jonkinlaisen tulen aikaiseksi. Työlästä siinä savussa oli makkaraakin paistaa.

Retkestä jäi kaiken kaikkiaan hyvin paha maku. Ei ole ihme, jos ihminen kaupungistuu ja vieraantuu luonnosta, jos luonnon olosuhteet ovat tällaiset. Sopiikin miettiä, millainen on kynnys lähteä vaikkapa pitkille erämaavaellukselle, kun päiväretkilläkin asiat ovat näin huonolla tolalla?

Joulukorteista

Eilen - tai jo maanantaina, en ole varma - postin mukana oli tullut punainen kirjekuori. Sellainen iso, jollaisia varmaan olette tekin nähneet. Sille kuorelle on aivan oma käyttötarkoitus. Omat joulukortit, joita aikoo lähettää muille ihmisille, voi laittaa siihen kuoreen. Luulen, että siinä ihminen luulee säästävänsä, kun saa laitettua kortteja halvemmalla kuin jos laittaisi jokaiseen korttiin normaalin 1. luokan postimerkin.

Lähiaikoina varmaan tuleekin sitten varsinaisia joulukortteja erilaisista järjestöistä. Niiden mukana on ehkä joku kirje, jossa toivotaan, että jos niitä kortteja käyttää, niin ne pitäisi maksaa ja samalla tukea niiden kortteja lähettäneiden järjestöjen toimintaa. (Te ehkä maksatte, mutta luulen, että minä en.)

Tässä tulee väkisinkin sellainen olo, että pitäisi niitä joulukortteja sitten lähettää. Mutta sitä ne eivät kerro. Eivät. Ei posti eikä Invaliidiliitto eikä SPR eikä muut järjestöt. Että kenelle minun pitäisi laittaa niitä kortteja. Sehän se ongelma on. Pitääkö lähettää niille kaikille, jotka viime jouluna lähettivät meille kortin? Vai niille, joille aina ennenkin on lähetetty? Pitääkö huomioida korttienlähetyshistoria viiden viimeisen vuoden ajalta? (Neuvoja otetaan vastaan.)

Tähän kysymykseen joudutaan varmaan muuallakin kuin meillä etsiä vastausta. Meillä sentään on "ystäviä", joille kortteja periaatteessa voi laittaa. Mutta entäpä ne ihmiset, joilla ei tällaisia "ystäviä" ole. Posti ja kaikki nuo hyväätekevät järjestöt ilkeästi muistuttavat näillä lähetyksillään siitä, ettei ole kenelle kortteja lähettäisi. Postin nyt vielä ymmärtää, mutta miksi nuo muutkin? Tuo joulumainosposti on sitten asia erikseen. Siitä ei jaksa edes kirjoittaa. Nehän kun saalistavat vain rahojamme.

Olen vieraanvarainen, mutta.

Vietimme lauantai-iltaa ystävien kanssa meillä. Illanvietto alkoi klo 18 aikoihin ja loppui klo 02.00. Tästä ajasta noin 3 tuntia oli liikaa. Tavallisesti menemme viikonloppunakin ajoissa nukkumaan, mutta nyt unirytmiimme tuli ikävä vaihevirhe. Olemme unirytmissä 3 tuntia väärässä ja se on vähemmän hupaisten vieraidemme ansiota.

Illanvietto oli osin hauska. Kuulin mm. millainen kommellus oli sattunut ystäväni työkaverin miehen pikkuveljelle ja millaisia työvuoroja ystävälläni on seuraavat kome viikkoa (ilta-ilta-ilta-aamu-pitkäaamu-pitkäaamu-ilta-ilta-ilta tai jotain sellaista). Minua ei kiinnosta! Toisaalta sain itse kertoa ystävilleni, kuinka meinasin liukastua kaupassa käydessäni. Juttu oli sinänsä harmiton, mutta koska minä olin meinannut liukastua, se aiheutti naurunremakan koko seurueessamme. Tästä johtuen sanon, että ilta oli osin onnistunut.

Ystävyys on vastavuoroista. Ystävyyssuhteet minun teoriani mukaan pohjautuvat siihen, että molemmat saavat suhteesta jotain. Esimerkiksi hyvä ystävä voi olla sellainen, jonka kesämökillä voi käydä saunomassa ja vastapalvelukseksi kehua hänen uutta autoaan. Toinen saa tällaisessa suhteessa saunoa ja ystävä on tyytyväinen kun hänen silmäteräänsä arvostetaan. Tällainen on siis toimiva ystävyyssuhde.

Kaikki tietävät sen tunteen, kun on vieraita ja he eivät ymmärrä lähteä kotiin. Hienovaraisesti voi vihjailla, että olisi aika lähteä. "Mihinkähän aikaa vieraat olisivat kotona, jos nyt lähtisivät?" Noin voi ihan hyvin kysyä samalla, kun vaihtaa yöpyjamaa päälle ja komentaa puolisoa iltapesulle. Mutta, entä jos viesti ei mene perille. "Ilta-ilta-ilta-aamu-aamu-aamu-ilta...", vieras jappasee parhaassa nojatuolissasi työvuorojaan. "Ja muistatko sen, kun ekaluokalla pissasit housuun, hehe hehe!", vieras jatkaa sujuvasti, kun osoitat ovea ja tarjoat hänelle päällysvaatteitaan.

Mitä tällaisessa tilanteessa on asiallista tehdä? Poliisien soittaminen ei tule kysymykseen, kun kyseessä on sentään ystävä. Onko kosto ratkaisu?. On. Tässä tapauksessa kosto maistuu suloiselta. Odotankin nyt lauantai-iltaa, jolloin ystäväni ei kutsu minua kylään. Silloin on minun tilaisuuteni. Menemme kaupan kautta ja varaamme evästä pitkää iltaa varten. Ehkä vietämme taas osin onnistuneen illan tarinoiden siitä, kuinka isosetäni kaupan kassan kämppäkaverille oli sattunut ala-asteella hauska juttu, jota en tosin muista tai arvostelemme heidän sisustustaan mukaan otettuun avotakka-lehteen verraten. Kun ystäväni sammuttaa viimein valot, käymme ehkä nukkumaan hänen sohvalleen tai piiloudumme eteiseen.

Ystävyyssuhteilla ei kannata leikkiä. Niitä on hoidettava vastuullisesti ja molempia osapuolia hienotunteisesti kunnioittaen. Tämä on minun näkemykseni tähän asiaan.

Taas junassa ja muutakin

Olen jo pitkään hämmästellyt tätä suomalaisten, tai ainakin sellainen tuntuma on, että etupäässä suomalaisten se on, tapaa, etteivät he (mikseipä myös me) puutu toisten asioihin. Matkustinpa taas junassa, samaan suuntaan kuin viimeksi, tosin eri kaupunkien väliä, ja kuuntelin toisten keskusteluja. Oli puhe verotuksesta, uhkapeleistä, alkoholismista, maataloudesta ja sen sellaisista. Keskustelua kävivät kaksi miestä, ja kun kolmas kotvasen emmittyään sanoi kommentin, joka edusti vastakkaista mieltä kuin nämä kaksi ja liittyipä vielä muistaakseni uhkapeleihin, aistinpa vain heidän ilmeistään, että olisipa tuokin vain keskittynyt kuuntelemaan juttujamme ja pitänyt suunsa kiinni, eivätkä he alkaneet keskustella tämän kolmannen kanssa sen koommin.

Usein olen havainnut myös itsessäni sellaista vikaa, että sitä ollaan ja keskustellaan vain sellaisessa seurassa, että kaikkien tiedetään olevan enimmäkseen samaa mieltä kuin itse. Siinä vaan uraudutaan ja junnataan niissä omissa omasta mielestä niin erinomaisissa mielipiteissä, eikä uskalleta ottaa vastaan kritiikkiä, kun pian saattaisi joutua kääntämään kelkkaa, jopa takkia. Seurahan tunnetusti tekee kaltaisekseen, ja tällainen alituinen samanhenkisten ihmisten kanssa oleilu vieraannuttaa meidät helposti ympäröivästä todellisuudesta. Näin ollen olisikin tervettä tutkia ja ottaa ajatellakseen asiassa kuin asiassa myös vastapuolen näkemyksiä, jotta tietää ainakin, mitä tässä kulloinkin vastustetaan ja paremmin määrittyy myös se, millä asialla itse ollaan.

Perussuomalaisten vaalivoitto

Tänä syksynä oli kunnallisvaalit. Kunnallisvaalien suurin voittaja oli Perussuomalaiset. Perussuomalaisten puolue on tyyppiesimerkki siitä, miten yhden miehen työllä on kauaskantoiset seuraukset. Timo Soinin pitkäaikainen työ alkaa kantaa hedelmää ja hedelmistäänhän puu tunnetaan.

Julkisuudessa perussuomalaiset ovat vähätelleet Soinin merkitystä puolueelle. Kommentit ovat olleet sen suuntaisia, että tämä ei ole mikään yhden miehen liike ja kyllä muidenkin työllä on merkitystä. Tässä he ovat varmaan oikeassa, mutta kiistattomasti voin todeta, että suurin tekijä puolueessa on selkeästi Timo Soini. Maisterisjätkä on tehnyt hartiavoimin työtä, jotta Suomen kansalla riittäisi äänestettävää.

Soinin työ kantoi taannoisissa kunnallisvaaleissa tulosta. Esimerkiksi Raumalla perussuomalaisten äänimäärä lisääntyi yli tuhannella äänellä edellisistä kuntavaaleista. Näin siitä huolimatta, että Soini ei ollut Raumalla ehdokkaana. Mutta varmasti jokainen raumalainen perussuomalaisia äänestänyt äänesti sydämessään Timo Soinia.

On turhaa hurskastelua sanoa, että menestys ei ollut Soinin ansiota. Soini sen työn joka tapauksessa yksin teki.

Raju takaa-ajo meilläpäin

Rauma on jälleen uutisissa. Iltalehti: Raju takaa-ajo - neljä poliisia sai vammoja. En pidä tätä ihmeenä, kun ottaa huomioon, millaisessa kunnossa on Rauman tiestö. Tilanteessa on ilmeisesti ajettu huomattavilla nopeuksilla. Jo minun tavanomaisilla nopeuksillani raumalainen tienpinta tuntuu iskunvaimentimissa, munuaisissa ja hampaissa. Ei siis ihme, että poliisivauhdilla ajettaessa sattuu vahinkoja.

Syynä suureen nopeuteen on ollut tässäkin tapauksessa takaa-ajotilanne. Outoja ovat nämä takaa-ajotapaukset. Yleensä, kun minut pysäytetään poliisin toimesta, siitä ei seuraa takaa-ajoa. Joskus pysäytystilanteet kärjistyvät tällaisiksi takaa-ajoiksi.

Takaa-ajot voitaisiin välttää, jos poliisit eivät lähtisi pakenijoiden perään. Poliisi voisi ottaa rekisterinumeron ylös ja palata asiaan, kun kuljettaja on selvinnyt humalastaan tai huumausaineistaan. Kuljettaja voitaisiin pyytää virka-aikana käymään poliisilaitoksella antamassa selvitys tapahtumasta. Jos kuljettaja kertoisi olleensa huonossa ajokunnossa, annettaisiin sakot. Miksi sakkoja pitää jakaa juuri liikenteessä, kun poliiseilla on siellä paljon muutakin tekemistä?

Junaan, junassa, junasta

Matkustin tässä taannoin junalla jonkin mittaisen matkan. Matka oli lyhyttä pidempi, mutta pitkää lyhyempi. Tarkoituksena oli siirtyä kaupungista toiseen kaupunkiin, joka ei ollut tämän ensimmäisen naapurikaupunki. (Tämä tarkennus osoittanee, että kyseessä ei siis missään nimessä ollut pääkaupunkiseudun lähiliikennejuna.)

Matkan aikana - muistanette, hyvät lukijat, ettei matka ollut aivan lyhyt - aloin miettiä junamatkustamisen turvallisuutta. Jos matkustaa taksilla tai linja-autolla, kuljettajahan voi viedä matkustajat halutessaan (tai jonkin sisäisen äänen pakottamana) aivan minne haluaa. Samankaltainen tilanne on lentokoneella matkustaessa: ei voi olla varma, missä matkustetaan, mitä reittiä ja minne saavutaan. Junassa ollessa ei tarvitse näistä olla kovin huolissaan. Kuljettajalla ei oikein ole muuta mahdollisuutta, kuin kuljettaa junaa raiteita myöten. Näin jo ennen junaan nousua voi vaikka kartasta tarkistaa, missä juna milloinkin on. Ja sivuraiteitakin on niin vähän, että niille joutumisen todennäköisyys on aika pieni. Tässä mielessä se, että juna saattaa saapua pääteasemalle kolme-kuusi minuuttia myöhässä, on pieni ongelma. Se aika varmasti kuitenkin saapuu sinne, minne sen on ollut lähtiessään tarkoitus jonkin ajan päästä saapuakin. Ja siellä voi astua junasta laiturille ilman sitä, että joutuisi katsella, missä nyt onkaan. Huomaa vain, että kas, tuossahan onkin asemaravintolan vessa, menenpäs sinne.

Hyvä asia junamatkustamisessa on tietysti sekin, että se on luonnon kannalta vähemmän huono kulkuväline kuin auto tai lentokone. Tämä lisää turvallisuutta maailmassa pidemmällä aikavälillä.

Koska olen tässä kehunut junailua, uskallan lopuksi pienen moitteenkin lausua. Junassa jotkut ihmiset eivät muista, että me muut matkustajat (en tosin kysynyt muiden mielipiteitä vaan ainoastaan luin heidän kasvoiltaan tietynlaista ärtymystä) emme halua tietää heidän ongelmistaan: sairauksista tai siitä, miksi ja milloin heidän täytyy soittaa sosiaalitoimistoon. Tälllaisesta asiasta puhujalle sanominen kävi mielessä, mutta en uskaltanut. Seuraavalla kerralla ehkä uskallan. Tai istahdan tällaisen kaverin viereen sen kummemmin itseäni esittelemättä ja rupean kertomaan, kuinka jäin pienenä orvoksi ja missä vaiheessa syöpäni on. (Vaikka ne olisivat aivan perättömiä väittämiä.)

Naapurisovusta

Seinäni takana asuu naapuri. Näemme usein portaikossa ja toivotamme toisillemme päivää, huomenta, iltaa ja joskus sanomme terve. Tervehdykseen saattaa sisältyä pieni nyökkäys ja hymy. Joskus olen havainnut, että aikaisin aamulla hymy on kapea ja näin perjantai-iltaisin naapuri hymyilee leveästi tervehtiessään.

Voin sanoa, että tulemme naapurini kanssa toimeen. Jo jokaviikkoiset, miltei päivittäiset tervehtelymme kielivät siitä. Toisaalta en voi olla varma, onko naapurini hyvässä välissä kanssani vai näytteleekö hän iloista tavatessamme. Luultavasti hänen suhtautuminen minuun on vastaavaa kuin minun häneen. En kauheasti ole kiinnostunut hänen asioistaan, kunhan pysyy hiljaa ja suostuu tervehtimään.

Kerran leipoessani en mennyt lainaamaan kananmunia naapurista, koska minulla oli omasta takaa. Tämän mainitsin vain siksi, että perinteisestihän hyvä naapurisopu tarkoittaa sitä, että voidaan lainailla tavaraa puolin ja toisin. Meillä näin ei toimita vaikka muuten ollaankin ns. väleissä.

Kertokaapa ideoita, miten naapurisopua voisi parantaa. Olisikohan asiallista pyytää naapuri joskus kylään ja keittää vaikka kahvit? Näin äkkiseltään mietittynä siinä voisi olla ajatusta. Voisimme naapurin kanssa vaihtaa kuulumisia ja keskustella tämän talon äänieristyksestä enemmänkin. Ehkä meistä voisi tulla hänen lapsensa kummeja tai jotain siihen suuntaan.

En vielä pyydä naapuria kylään. Odotan sopivaa aikaa ja hetkeä. Pitää kutsua joskus, kun heiltä ei kuulu melua ja meillä on siistiä.

Kasvissyönnistä

Näin kasvissyöjänä, joka toki syö lihaa välillä, olen joka päivä ja syöntikerta syöntikerran jälkeen valintojen edessä. On nimittäin asia niin, että joka kerta (every single time) valitessa kasvisruokansa, on valittava myös se, syökö epälihaa ilmastonmuutos-, eläinoikeus-, vaiko terveyssyistä. Vegetarianismiahan on ideologisesti ainakin näitä kolmea päätyyppiä. Helppoa se on elämä syöjällä, joka sen kummemmin ei ajattele ruokansa eettisyyttä, vaan ainoastaan niinkin vähäpätöisiä ja pinnallisia seikkoja kuin makua tai ulkonäköä. Usein kuulee niinikään väitettävän, ettei henkilö edes mieti juuri millään tasolla, mitä suuhunsa laittaa. Tätä ei käy kyllä purematta nieleminen asiana, mutta se siitä. Jokaisella olkoon oikeus ruokavalionsa valintaan, mikä ei kylläkään toteudu suuressa osassa maailmaa.

Taidanpa tästä siirtyä sanoista tekoihin ja ryhtyä valmistamaan itselleni ja koko seurueelle illallista, jonka sisällöstä en uskalla julkisesti sanoa mitään. Tähän loppuun voisi vielä todeta, että "näin meillä, miten teillä?", kuten eräs internet-julkisuuden henkilö päättää alinomaa videoreportaasinsa.

Kaaressa

Ihmisen elämää on usein kuvattu kaarena, joka alkaa alempaa ja päättyy alemmas kuin keski-iän huippukohdat ovat. Minä olen omassa kaaressani varmaan huippukohdassa noin niinkuin optimistisesti ajatellen.

Mutta typerältä tuntuu ajatella elämää elämänkaarena. Tosin ajatus ei varsinaisesti ole typerä, vaan usein kaari piirretään väärin päin. Olisi parempi, että kun y-akselilla on elämän hyvät asiat ja x-akselilla aika, kaari piirrettäisiinkin siten, että se lähtisi ylhäältä ja loppuisi ylös, kuten oheisessa kuvassa on esitetty.

Ei varmaan ole tyytyväisempää ihmistä kuin kaikkivoipa 1,5-vuotias lapsi tai kokonaan muistinsa menettänyt 98-vuotias vanhus. Heillä arkea rytmittävät mukavat rutiinit. Ensin syödään ja vaipanvaihdon jälkeen mennään nukkumaan. Tätä sykliä toistetaan stressaamatta sen enempää muista asioista.

Luodaanpa katsaus 35-vuotiaaseen. 35-vuotias mies tai nainen on nykyajan Suomessa huonossa jamassa. Hän on keski-ikäinen, naimisissa tai naimaton, varakas, köyhä tai jotain siltä väliltä. Kaikki nämä ovat huonoja asioita. Olet varmasti samaa mieltä. Tälle 35-vuotiaalle on usein kertynyt huolia, jotka rasittavat. Voi olla asuntovelkaa, naapurikateutta, ihottumaa tai muuta, mikä mieltä askarruttaa taivaan ja maan väliltä. Potkupuvusta on kasvettu jakkupukuun tai työhaalareihin, ja dementia ei ole vielä armahtanut tätä taaplaajaa. Kukaan ei varmasti kadehdi hänen osaansa. Olipa se millainen tahansa.


Loppupäätelmänä julkistankin, että virallisesti elämänkaari on piirrettävä oikein eikä väärin. Keski-iässä on syvä taantuma ja päät ovat huippukohtaa. Aivan kuin Gaussin käyrä peilikuvana tai jotain siihen suuntaan.

Siniset villasukat kutittavat eniten

Havaitsin eilen iltapalalla ollessani merkillisen ilmiön. Vertailimme tuttavani Eeron kanssa pukeutumistamme ja tuntemuksiamme. Eerolla oli päällään tummat vaimonsa kutomat villasukat ja minulla perinteiseen tapaan nämä siniset, jotka olen saanut lahjaksi, enkä kuolllaksenikaan muista, että keneltä.

Eero kuvaili oloaan mukavaksi ja lämpimäksi. Varpaita ei paleltanut, mutta ei myöskään hiostanut liikaa. Jalka tuntui Eeron mukaan jotenkin omalta siellä sukan sisällä. Minulla puolestani jalka hikosi ja hikosi. Lämmin höyry tunki lähes vieraan (Eeron) nenään ja tuntui lähes myös minun nenässäni. Jalka kutisi vietävästi. Tuntui kuin pienet madot olisivat vaellelleet siellä edestakaisin kirppujen pitäessä niille lampuilla valoa.

Eero ja minä, teorian miehiä molemmat, päättelimme, että kutina ja lämpö johtuvat sukan väristä. Molemmat sukat olivat kudotut Nalle-langalla langan paksuudesta päätellen. Tämä oli yllättävä hypoteesi, joka osoittautui vieläpä todeksi. Todistimme asian siten, että vaihdoimme sukkia puolijaloittain keskenämme. Eero laittoi vasempaan jalkaansa minun sukkani ja minä hänen sukkansa omaan vasempaan jalkaani. Kutina oli tiessään. Vain oikean jalan sininen sukka kutitutti jalkaa. Eerolla puolestaan vasenta jalkaa kutitti. Hypoteesimme oli oikea.

Ihmettelen vieläkin, miksi langan väri vaikuttaa kutittavuuteen. Tämä oli varsin outoa näinkin fiksulle miehelle kuin minä ja niinkin fiksulle miehelle kuin Eero. Toivon, että tiedeyleisö ottaa asian tutkittavakseen pikimmiten.

Uusi presidenttimme

Veni, vidi, vici! Näin voisi todeta nyt Obaman Barack Chicagossa. Voitti Yhdysvaltain presidentin vaalit. Ja aloittaa tammikuussa vähän niin kuin maailman johtajana.

Se, että noinkin tummapintainen kaveri pääsee noin kovaan hommaan USA:ssa, kertoo varmaan siitä, että USA:ssa unelmien toteutuminen on mahdollista. Niin kuin meillä Suomessakin. Meillä nainen, heillä musta. Heillä talouskriisi, meillä taantuma. Onnea vaan Obamalle. Ei ole helppo homma. Kunhan ei Suomeen hyökkää sen jälkeen kun Irakista vetäytyy, kun meillähän näitä pikkuterroristeja tuntuu löytyvän.

Sitä minä vaan olen tässä ihmetellyt, että miksi suomalaisista noin 85-90 % toivoi Obaman valintaa enemmän kuin McCainin. Eikö me ollakaan rasisteja, vaikka kunnallisvaalituloksesta jotkut niin päättelivätkin?

Blogi avattu

Havaitsin, että blogaaminen on hieno keino parantaa maailmaa, joten ajattelin siirtää tänne tekstejäni vanhasta blogistani ja kirjoittaa myös uusia.

Tässä blogissa tulen paneutumaan paitsi raumalaisuuden tuomiin haasteisiin, myös vapaa-ajan vaikutukseen lähiöelämässä. Pyrin pitämään blogin siistinä ja helppolukuisena siten, että oikoluen kaikki tekstit MicroSoft Word -ohjelmalla ennen niiden julkaisemista.

Aivan ensimmäiseksi haluan kiittää kaikkia uusia lukijoitani siitä valtavasta tuesta, jota olen saanut kirjoittaessani tätä tekstiä. Kirjoittaminen on minulle paitsi työ, myös harrastus, jonka avulla puran eripuraani muiden ihmisten blogitekstien ja käyttääntymisen aiheuttaman turhautuneisuuden johdosta.

Heti aluksi haluan kertoa, että Tänään vietetään isäinpäivän aaton aaton aaton aaton aattoa. Näin siis suomessa. Odotan jännityksellä, tuleeko isäinpäivästäni yhtä riemuisa kuin edellisistä. Tuovatkohan lapset minulle lahjoja, ja jos niin millaisia? Pääsenköhän ajamaan partaani uudella LCD-näytöllisellä partakoneella vai joudunko turvautumaan Gilletten höylään jälleen kerran. Entäpä kumisaappaat. Odotan innolla toppavuorisia Jussi-kumisaappaita, jotka olisivat hyvät vuoden ainoalla pilkkiretkelläni Inarinjärvellä. Isyys ei ole tehtävä – se on matka.