Junaan, junassa, junasta

Matkustin tässä taannoin junalla jonkin mittaisen matkan. Matka oli lyhyttä pidempi, mutta pitkää lyhyempi. Tarkoituksena oli siirtyä kaupungista toiseen kaupunkiin, joka ei ollut tämän ensimmäisen naapurikaupunki. (Tämä tarkennus osoittanee, että kyseessä ei siis missään nimessä ollut pääkaupunkiseudun lähiliikennejuna.)

Matkan aikana - muistanette, hyvät lukijat, ettei matka ollut aivan lyhyt - aloin miettiä junamatkustamisen turvallisuutta. Jos matkustaa taksilla tai linja-autolla, kuljettajahan voi viedä matkustajat halutessaan (tai jonkin sisäisen äänen pakottamana) aivan minne haluaa. Samankaltainen tilanne on lentokoneella matkustaessa: ei voi olla varma, missä matkustetaan, mitä reittiä ja minne saavutaan. Junassa ollessa ei tarvitse näistä olla kovin huolissaan. Kuljettajalla ei oikein ole muuta mahdollisuutta, kuin kuljettaa junaa raiteita myöten. Näin jo ennen junaan nousua voi vaikka kartasta tarkistaa, missä juna milloinkin on. Ja sivuraiteitakin on niin vähän, että niille joutumisen todennäköisyys on aika pieni. Tässä mielessä se, että juna saattaa saapua pääteasemalle kolme-kuusi minuuttia myöhässä, on pieni ongelma. Se aika varmasti kuitenkin saapuu sinne, minne sen on ollut lähtiessään tarkoitus jonkin ajan päästä saapuakin. Ja siellä voi astua junasta laiturille ilman sitä, että joutuisi katsella, missä nyt onkaan. Huomaa vain, että kas, tuossahan onkin asemaravintolan vessa, menenpäs sinne.

Hyvä asia junamatkustamisessa on tietysti sekin, että se on luonnon kannalta vähemmän huono kulkuväline kuin auto tai lentokone. Tämä lisää turvallisuutta maailmassa pidemmällä aikavälillä.

Koska olen tässä kehunut junailua, uskallan lopuksi pienen moitteenkin lausua. Junassa jotkut ihmiset eivät muista, että me muut matkustajat (en tosin kysynyt muiden mielipiteitä vaan ainoastaan luin heidän kasvoiltaan tietynlaista ärtymystä) emme halua tietää heidän ongelmistaan: sairauksista tai siitä, miksi ja milloin heidän täytyy soittaa sosiaalitoimistoon. Tälllaisesta asiasta puhujalle sanominen kävi mielessä, mutta en uskaltanut. Seuraavalla kerralla ehkä uskallan. Tai istahdan tällaisen kaverin viereen sen kummemmin itseäni esittelemättä ja rupean kertomaan, kuinka jäin pienenä orvoksi ja missä vaiheessa syöpäni on. (Vaikka ne olisivat aivan perättömiä väittämiä.)