Oli jo pitkän aikaa ollut puhe, että luontoon olisi päästävä virkistymään. Mistähän se luonto mahtaa löytyä, mietimme ja päätettiin että metsä olkoon meidän luontomme. Siitä sitten tuumasta toimeen ja seuraavana päivänä Eero tuli minua hakemaan autollaan, mutta päästipä minut kuitenkin kuljettajan paikalle oitis. Kaupan kauttahan luontoon on lähdettävä, joten niin teimme mekin. Läheisestä E-kaupasta löytyi pussillinen makkaroita, leipää, vaahtokarkkeja, limonadia ja sen sellaista. Eero maksoi, vaikka käytimme minun bonus-korttia, mutta sovimme tasaavamme tilimme perästä käsin.
Ajoimme kymmeniä kilometriä paikkaan, jossa olimme kuulleet olevan hyvän nuotiopaikan. Järkytyimme kuitenkin siitä, millaisessa kunnossa tie luontoon oli. Jouduimme jättämään automme aina liki kahden kilometrin päähän varsinaisesta määränpäästä ja kompuroimaan pitkin savikkoa eväinemme. Kun vihdoin päästiin laavulle, tai mikä se nyt ikinä olikaan nimeltään, huomasimme, että polttopuun polttopuuta ei näy missään. Vain sateen liottamat kekäleet olivat keskellä Metsähallituksen omistamaa ritilää. Jouduimme siis riipimään metsästä puuta, jopa eläviä oksia, jotta saimme jonkinlaisen tulen aikaiseksi. Työlästä siinä savussa oli makkaraakin paistaa.
Retkestä jäi kaiken kaikkiaan hyvin paha maku. Ei ole ihme, jos ihminen kaupungistuu ja vieraantuu luonnosta, jos luonnon olosuhteet ovat tällaiset. Sopiikin miettiä, millainen on kynnys lähteä vaikkapa pitkille erämaavaellukselle, kun päiväretkilläkin asiat ovat näin huonolla tolalla?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti