Päiväunet

Tänään olin työpäivän jälkeen jotenkin harvinaisen väsynyt. Sanoin vaimolle, että joudun ehkä ottamaan pienet unet. Ja vähän ajan päästä siitä, kun olin tuon saanut sanottua, oli jo seuraavan sanomisen vuoro. Siis sen, että nyt minä menen ottamaan ne päiväunet.

Se oli sellainen kokonaisvaltainen väsymyksen tunne. Aivan kuin ei olisi koko päivänä saanut yhtään raitista ilmaa, ei lainkaan olisi juonut kahvia eikä olisi nukkunut edellisenä yönä kuin pari tuntia. Asioiden olisi mielestäni pitänyt olla paremmin. Kahvia olin ainakin juonut riittävästi.

Eihän siinä sitten auttanut kuin riisua itsensä ylimääräisistä vaatteista. Ylimääräiset vaatteet tarkoittavat minun tapauksessani, ja päiväunien tapauksessa, sillä tässähän oli nyt ikään kuin kaksi toimijaa, minä ja päiväuni, kaikkia muita paitsi sukkia ja alushousuja. Sitten sen verran päiväpeitteen ja peiton nostamista, että sinne alle pääsee pujahtamaan.

Siinä sitten selälläni makasin sängyssä, pää tyynyllä, kädet ristissä pään takana. Tässä vaiheessa oli ensimmäinen jännä olo. Olin ehkä juuri nukahtamassa, mutta vielä vähän valveilla. Jotenkin kuvittelin, että minulla on kädessäni jotain - näin varmaan oikeasti jotain unta - ja se pääsi putoamaan. Säpsähdin niin, että havahduin siihen.

Jossain vaiheessa olin nukahtanut uudelleen ja nukkunutkin varsin sikeästi. Heräsin. Jalkani, jotka olivat sekä sukissa, että peiton ja päiväpeitteen alla tuntuivat ihanan lämpimiltä. Niin lämpimiltä, etteivät lihakset tunnu niin lämpimiltä vaikka kuinka niitä erikseen lämmittelisi, esimerkiksi jotain urheilemista varten. Muutenkin oli sellainen seesteisen raukea olo. Paha maailma ei heti heräämisen jälkeen päässyt häiritsemään.

Mutta ne ajatukset tulivat. Se, että pitää nousta. Se, että noita ihanan lämpimiä jalkoja pitää kiusata sillä, että nostaa peiton pois. Miksi ihminen ei voisi vain saada rauhassa siinä maata ja mietiskellä vaikka sitä, kuinka uuni rakentuu tiili tiileltä? Tulevat kaikki ikävät ajatukset päähän häiritsemään.

Kauaa siinä ei sitten voinut olla. Niin tietoiseksi tuli siitä, että siitä on joskus noustava, että lopulta ajatteli, että on sama nousta heti, ettei sitä tarvitse enää sen jälkeen miettiä. Niin sitä sitten nousi, laittoi vaatetta päälle, meni keittiöön, ja totesi, että vaimo oli keittänyt kahvia. Sanoi vielä, että aivan minua varten.

Autoilua ja kauppa-asiaa

Eilen kävimme vaimoni kanssa rautakaupassa. Tarkoitus oli ostaa joulukuusi, muovinen sellainen. Tiesin, että niitä ei vielä ole kaupoissa, mutta vaimo väitti kivenkovaan, että nyt on lähdettävä ja kuusitukkurit ovat varmasti toimittaneet kuusia moninmäärin meidänkin seudullemme. Ei auttanut nurina vaan lähdettävä oli.

Ajelimme Porintietä kohti Syväraumaa ja rautakauppaa. Autossa tuoksui tuore lumi ja vanhat lehdet. Auto tuntui kankealta vaikkei kovin kylmä ollutkaan, joten ajelin varovasti. Siitäkös vaimo keksi neuvomisen aihetta. "Mikset aja kovempaa? Kuuset loppuvat" Sellaisia hän ymmärtämättömyyttään puheli samalla kun parhaani mukaan yritin säästellä automme kylmää moottoria. Minulla kuohahti. Miksi aina pitää aloittaa se iänikuinen valittaminen minun ajotavoistani. Parhaani mukaan yritän ajaa auton ja muun liikenteen ehdoilla ja lopputulos on aina sama. Aina löytyy jotain sanomista - milloin ajan liian hitaasti ja milloin liian kovaa. Joskus en pidä muka riittävää turvaväliä ja toisinaan töpeksin niin, että joku pääsee vaihtamaan kaistaa meidän eteemme. Toisaalta alan jo tottua.

Jo matka oli rankka. Perillä kaupassa oli vielä rankempaa. Supliikkimiehenä kysyin heti kaupan perällä ensimmäisen myyjän nähtyäni, missä kuusia jemmataan. Olivat kuulemma vasta tilaamassa niitä kuusitukkurilta, kun varastotilaa on niukasti ja moni ei vielä halua kuusta ostaa. Silmäilin vähän ympärilleni ja puistin päätäni. Varastotilaa, pah. Eihän näillä ole mitään muuta kuin tilaa täällä kaupassa. Jos jotain on, se on tarpeetonta ja joutaisi hävittää kuusten tieltä.

Kun kerran rautakaupassa oltiin, vaimo halusi katsella uusia valaisimia ja neuvottelimme jopa kiukaan ostamisesta saunaan. Neuvottelu oli minun puoleltani väkinäistä. Esitin kuulematonta ja niin kiireistä, että hän ei malttanut ryhtyä jankkaamaan. Taloyhtiön lenkkisaunassa on niin hyvät löylyt, että mitäpä sitä omalla kiukaalla tekisikään, ainakaan uudella.

Paluumatka sujui rauhallisesti. Vaimo sai ostosnälkäänsä uusia sävytettyjä energiansäästölamppuja. Nyt alkaa ilmastotalkoot meilläkin.

Kateudesta

Mietin tässä yömyöhällä sitä, miksi kummassa me ihmiset olemme niin kateellisia? Se on kai sisäänrakennettuna geeneissä. Muuta en keksi selitykseksi. Esimerkiksi jos näemme jonkun, yleensä naapurimme, menestyvän ja olevan onnellisen, sen sijaan, että iloitsisimme hänen puolestaan, yritämme kateuksissamme estää häntä tässä. Monet haraavat kyllä tässäkin asiassa vastaan ja elävät omaa elämäänsä omasta mielestään itsenäisesti ja itseään muihin vertaamatta, mutta epäilenpä niin kovin. Joskus olen kuullut jopa väitettävän, että joku on aidosti onnellinen toisen puolesta, mutta turha sellaista on minulle tulla sanomaan. En usko. Kateellinen olen minä, ja kateellisia ovat kaikki muutkin.

Mitenkähän tämä ominaisuutemme liittyykään geeneihin? Luulisi, että evoluutio suosisi aina niitä, jotka ovat niin sanoakseni elämän ja sen jatkumisen puolella kuolemaa vastaan. Kateuden taas näkisin edustavan enemmän kuolemaa kuin elämää. Tässä ei nyt joku täsmää. Luulisi nimittäin äkkiajattelemalta, että lajivalinta olisi jo poistanut perimästämme kateuden. Ei se voikaan olla niissä geeneissä.

Voitaisiin minun puolestani alkaa viettää vaikka kerran vuodessa kateudeton päivä. Silloin kehuttaisiin toisia eikä yhtään kadehdittaisi. Kaikilla olisi varmaan keskimääräistä päivää ihanampaa. Mutta onneksi sitä huvia olisi vain se yksi päivä vuodessa, niin muulloin saisimme jatkaa entiseen malliin. Menisihän se vähän tekopyhäksi, jos päivästä toiseen iloittaisiin siitä, kuinka naapuri on taas kivunnut verotilastossa ja saanut vihdoin vaimonkin autoon alumiinivanteet. Siinähän unohtuisi pian oman elämän ilot kokonaan. Parempi lienee siis keskittyä nauttimaan omasta elämästään ja kadehtia toisia. Onhan se niin turvallinen ja luonnollinen vaihtoehto.

Ostoksilla

Vaimoni halusi keskittää ostoksia tähän viikonloppuun nyt, kun kaupat olivat myös sunnuntaina auki. Vastustelin aluksi, koska en ole kovin innokas ostelija (tai shoppailija, kuten vaimoni sanoo). Myönnyin lopulta, koska ajattelin, että ehkä tällä tavalla saisin sitten vastaavasti jonkun toisen viikonlopun vapaaksi.

Vaimo oli suunnitellut ostavansa sen verran paljon erilaisia tavaroita, että ostoksille piti lähteä oikein autolla. Hän ei itse erityisemmin pidä autolla ajamisesta. Joihinkin ostoksiin hän toivoi minua myös makutuomariksi.

Viikonloppu sujui yllättävän mukavasti. Luulen, että myönteiseen kokemukseen vaikuttivat muutamat olennaiset vaimoni antamat vinkit. Ensinnäkään ei saa olla liian lämpimästi pukeutunut. Kauppakeskukset ovat lämpimiä paikkoja, joten pitkät kalsarit tai villapaita ovat liioittelua. Kevyt paita takin alla on aivan riittävä. Toiseksi pitää käydä ostosten lomassa syömässä ja juomassa aina jo ennen kuin nälkä ehtii yllättää. Tämä vaikuttaa aivan itsestäänselvyydeltä, mutta sillä on yllättävän suuri merkitys. Tällaisina ruuhkapäivinä myös ruokapaikat voivat täyttyä eikä ole mukava jonottaa nälkäisenä ruokaa.

Kävi niin, että sain samalla ostettua myös itselleni joitankin tarpeellisia esineitä, joten ostosviikonloppu ei mennyt minullakaan aivan hukkaan.

Ehdin myös seurailla muita ihmisiä sillä aikaa, kun vaimo tutki näyteikkunoita tai kävi joissain putiikeissa, jotka eivät minua niin paljon kiinnostaneet. Kauppakeskuksen käytävää hitaasti eteenpäin samaa tahtia mateleva ihmisjono näytti suorastaan hartaalta. Ostosten tekeminen eli shoppailu lienee paljon muutakin kuin tavaroiden hankintaa.

Marraskuu (runo)

Kävelen katua kohti kotia,
talojen välistä pääsee auringon säteitä katuun.
Lunta ei ole.
Valoakin vain vähän. Mutta sitä on juuri nyt.
Kohta on taas pimeä.

Sytytän sisällä kynttilän. Syksylle.
Kesästä on jo aikaa.
Jouluun on vielä aikaa.
Haluan silti nauttia. Nyt.

Maustekakkuja myyjäisiin

Vaimoni sanoo, että kohelsin taas. Omasta mielestäni en koheltanut.

Urheiluseuraamme kerättiin varoja myyjäistempauksella. Myimme urheilutalolla leivonnaisia ja käsitöitä ja tavoitteenamme oli kerätä rahaa jokavuotiselle reissulle Viroon. Kuoronjohtaja sanoi, että kaikkien kyvyt ovat tarpeen tämän jalon tarkoituksen edessä.

Katselin reseptivihkosta maustekakun ohjeen ja sokerikakun ohjeen. Päättelin, että maustekakku on sokerikakku, jossa on hyvät mausteet. Niinpä uunia lämpiämään ja kulhoa ja mittaa esille – nyt Tommi leipoo.

Rikoin munat kulhoon ja varistin joukkoon sokerin siivilän läpi. Vatkasin aikani ja lisäilin jauhot, rasvan, maidon yms. Siinä vaiheessa huomasin, että enpä teekään sokerikakkua vaan maustekakun. Taikina oli muuten valmis, mutta mausteet puuttuivat.

Kaivelin mieleni sopukoista muistikuvaa hyvistä mausteista. Muistelin erityisellä kaiholla grillikäyntejämme naapurin Eskon kanssa. Grillillä se vaaleampi kaunis myyjä aina kysyy, mitä mausteita laitetaan. Vastaan yleensä, että sinappi, ketsuppi, kurkkusalaatti, valkosipuli ja chili. Ne ovat hienoja mausteita. Oikein herkistyn vieläkin, kun muistelen niitä hetkiä bensiinintuoksuisen Eskon ja valkosipulintuoksuisen grilliaterian kanssa webastolla lämmitetyssä Mersussa pikkupakkasilla.

Taikina oli valmis, mutta mausteet puuttuivat. Niinpä lorautin kakkutaikinaan ketsuppia, sinappia, valkosipulia ja tursotinpa kokeeksi itämaista chili-kastikettakin. Vielä kerran aineet sekaisin ja sitten kakkua uuniin. En maistanut kakkua, koska myyjäisiinhän se oli menossa. Kakun sai kruunata suklaakuorrutus. Vaimo auttoi vesihauteen kanssa, ettei suklaa minulla tumpelolla mene pilalle.

Pakkasin vaimon ja kakun autoon ja vein urheilutalolle myyntiin. Kuoronjohtaja sanoi, että onpa hieno kakku ja lätkäisi siihen 10 euron hintavaateen. Lämmittelimme ja availimme ääntä urheilutalon takahuoneessa ja palattuamme avasimme myyjäiset lauluesityksellämme. Ilokseni huomasin, että minun leipomani kakku meni ensimmäisten joukossa kaupaksi.

Illalla kotona vaimo kysyi, miksi sinappi on pöydällä.
-leipomisen jäljiltä, vastasin
-IDIOOTTI.

Tarve vai jotain aivan muuta?

Ihmiset joskus ilmoittavat käyvänsä tarpeillaan. Ne tarpeet, jotka käydään yleensä sosiaalitiloissa poistamassa, ovat fyysistä laatua ja nimenomaan tarpeellisia, jopa välttämättömiä.

Entä, jos ihminen sanookin tarvitsevansa auton? Onkohan tuollainen auton tarve oikeasti mikään tarve? Tarvitseeko ihminen autoa? Oletetaan vaikka, että tämä ihminen asuu Helsingin Pasilassa, siinä vähän Messukeskuksen pohjoispuolella. Hän voi käyttää julkisia liikenneyhteyksiä. Mihin hän tarvitsee autoa? Tätä minä ihmettelen, eikä tämä ihmettely liity mitenkään siihen, että vaimon veli kertoi olevansa autonostoaikeissa.

Minusta tuollainen auton tarve ei ole mikään tarve, vaan ainoastaan halu näyttää omaa keskiluokkaisuuttaan muillekin, ja sinällään jotenkin vastenmielistä. Miksi pitää ostaa joku kulutushyödyke vain siksi, että olisi samanlainen kuin ne, joihin haluaa samaistua? En minäkään osta kaupasta ituja vain sen vuoksi, että vihreätkin ostavat niitä.

P.S. Jos ihmisellä on kaksi autoa autotallissa, ja hän käy niitä siellä ihailemassa ja potkimassa niiden renkaita, hän ei yleensä kerro käyneensä tarpeillaan.

Isäinpäivä

On taas se aika vuodesta, että taidan saada huomenna aamulla kahvit sänkyyn. Vaimo taisi tänään hakea kaupasta jotain leivonnaisiakin. Ehkä niitä saa jo aamukahvilla.

Jotenkin tuota isäinpäivää ajatellessa tulee sellainen haikea olo. Sitä miettii omaa lapsuuttaan ja omaa isäänsä. Oma isä oli niin erilainen kuin mitä itse on. Ja oma lapsuus niin erilainen kuin omien lasten lapsuus.

Minun isäni oli sellainen perinteinen mies. Puhui joskus, pussannut ei ainakaan minun nähteni. Teki kovasti töitä. Kuoli inhimillisesti katsoen liian aikaisin. Tupakka se taisi hänet viedä pois tästä maailmasta. Isä oli yleensä töissä, äiti meistä lapsista huolehti. Mutta isässä oli silti tietynlaista jämäkkyyttä, jota itsestäni en aina lapsien kanssa löydä.

Omaa isyyttään nyt on jotenkin hieman vaikea arvioida. Voihan sitä verrata muihin: enemmän lasten kanssa kuin veli, vähemmän auktoriteettia kuin omalla isällä, ehkä jopa jotenkin pehmeä. Ehkä tämä on niitä asioita, joissa ei oikein voi menestyä. Lapset sitten aikanaan, kun ovat lapsuudesta selvinneet aikuisuuteen, osaavat ehkä arvioida, miten on mennyt.

Mutta huomenna aamulla he eivät sitä vielä tee. Kaatavat vain ehkä kahvia tyynylle. Sekin on suloista.