Kateudesta

Mietin tässä yömyöhällä sitä, miksi kummassa me ihmiset olemme niin kateellisia? Se on kai sisäänrakennettuna geeneissä. Muuta en keksi selitykseksi. Esimerkiksi jos näemme jonkun, yleensä naapurimme, menestyvän ja olevan onnellisen, sen sijaan, että iloitsisimme hänen puolestaan, yritämme kateuksissamme estää häntä tässä. Monet haraavat kyllä tässäkin asiassa vastaan ja elävät omaa elämäänsä omasta mielestään itsenäisesti ja itseään muihin vertaamatta, mutta epäilenpä niin kovin. Joskus olen kuullut jopa väitettävän, että joku on aidosti onnellinen toisen puolesta, mutta turha sellaista on minulle tulla sanomaan. En usko. Kateellinen olen minä, ja kateellisia ovat kaikki muutkin.

Mitenkähän tämä ominaisuutemme liittyykään geeneihin? Luulisi, että evoluutio suosisi aina niitä, jotka ovat niin sanoakseni elämän ja sen jatkumisen puolella kuolemaa vastaan. Kateuden taas näkisin edustavan enemmän kuolemaa kuin elämää. Tässä ei nyt joku täsmää. Luulisi nimittäin äkkiajattelemalta, että lajivalinta olisi jo poistanut perimästämme kateuden. Ei se voikaan olla niissä geeneissä.

Voitaisiin minun puolestani alkaa viettää vaikka kerran vuodessa kateudeton päivä. Silloin kehuttaisiin toisia eikä yhtään kadehdittaisi. Kaikilla olisi varmaan keskimääräistä päivää ihanampaa. Mutta onneksi sitä huvia olisi vain se yksi päivä vuodessa, niin muulloin saisimme jatkaa entiseen malliin. Menisihän se vähän tekopyhäksi, jos päivästä toiseen iloittaisiin siitä, kuinka naapuri on taas kivunnut verotilastossa ja saanut vihdoin vaimonkin autoon alumiinivanteet. Siinähän unohtuisi pian oman elämän ilot kokonaan. Parempi lienee siis keskittyä nauttimaan omasta elämästään ja kadehtia toisia. Onhan se niin turvallinen ja luonnollinen vaihtoehto.