Jouluvalmistelujen asialista

(Kerrottakoon aluksi, että rakastan vaimoani enemmän kuin kenenkään muun vaimoa. Ja että vaimo lupasi kertoa vähän täälläkin jouluvalmisteluistamme.)

Tässä muutama päivä on vierähtänyt joulua valmistellessa. Maanantaina olimme vaimon kanssa vielä töissä, mutta tiistai ja keskiviikko menivät aika lailla täysin jouluvalmisteluaskareissa ja -puuhissa. Vaikka joulun pitäisi olla (minun mielestäni) rauhallinen perhejuhla, josta ei oteta stressiä, ja jonka vuoksi ei aleta riitelemään, niin siinä kuitenkin oli käydä. Siis että riidaksi menee.

Meillä, kuten ehkä monessa muussakin suomalaisessa perheessä, vaimo on se, joka luulee tietävänsä paremmin, minkälainen joulu meillä pitää olla: mitä syödään, miten kuusi koristellaan, mitä paikkoja jouluksi pitää siivota jne. Kyllä te varmaan ymmärrätte ja tiedätte. Ja kyllä minäkin tiedän, että se on osa sitä joulumielen valmistamista, että touhuillaan yhdessä. Minäkin leivoin lasten kanssa pipareita. Osaavat joka joulu paremmin ja paremmin leipoa niitäkin. Melkein iso mies liikuttuu, kun sitä ajattelee. (Pidän muuten kovasti piparintuoksusta.)

Mutta jotta pääsisin siihen varsinaiseen asiaan, niin kerrottakoon, että entisessä työpaikassani iso pomo eli esimiehen esimies (jonka nimi oli Annaliisa) oli varsin rasittava tyyppi, ja hänestä usein valitin vaimolleni. Ehkä ei olisi pitänyt valittaa. Tai olisin voinut jättää yhden lauseen sanomatta eilen.

Sanoin vaimolle kesken jouluvalmisteluhäslingin jotain tähän tapaan: "Luettelet noita tehtyjä ja tekemättömiä töitä aivan samalla äänensävyllä kuin Annaliisa aikoinaan kokouksen asialistaa." Siitäkös vaimo sitten riemastui? Kyllä. Mutta asia oli aivan sillä tavalla kuin olin sanonut. Yhtäkkiä tuli kesken imuroinnin - kun vaimo samalla kertoi, että tunnin päästä voisit hakea kuusen sisään - sellainen olo niin kuin olisimme jokin tuotantoyksikkö, joka tekee Uusivirran perheelle joulua. Minusta se ajatus oli kauhea. Pitäisi olla hirveän tehokas, järjestelmällinen, taloudellinen ja kaikkea sellaista, mikä minusta voisi jäädä niihin bisnesmaailman kvartaalianalyyseihin.

Yön yli nukkuminen on vähän asiaan auttanut, mutta joulumieli siinä oli mennä. Molemmilta, minulta ja vaimolta. Kai se joulu tulisi tähänkin taloon ilman vaimon jouluvalmisteluasialistaa: 14 § Siivouksen viimeistely, § 15 Kuusen koristeleminen, § 16 Kinkun paisto ...

Kesärenkaat vaihtuivat talvirenkaisiin

Tuossa ennen näitä pakkasia se tuli sitten lopulta tehtyä. Vaimo oli asiasta motkottanut jo kauan, mutta minä en ollut pitänyt kiirettä sen kanssa. Tulipahan nyt tehtyä. Pääsee vaimokin taas rattiin, ei raukka uskaltanut enää ensimmäisten lumien jälkeen autolla ajella.

Kuten tuosta kuvasta näkee, olivat päässeet kesärenkaat vähän sileiksi. Vaimo epäili (kävi siinä välillä sitä touhua katsomassa) ettei tuollaisilla renkailla saisi ajaa kesälläkään. Minä siitä ensin vähän suutahdin, että mitä sinä näistä asioista tiedät, mutta jouduin sitten toteamaan, että vaimo oli oikeassa. Tässäkin asiassa. Anteeksipyytelyksihän se vähän meni, oli tämä rengasasia vaimoa jo hiertänyt jonkin aikaa. Kun ei uskaltanut sillä autolla ajaa, kun minä en saanut renkaita vaihdettua. Minusta siinä oli kuitenkin se hyvä puoli, että ehkä siinä muutama turhanpuoleinen ostosreissu jäi tekemättä.

Nyt on kuitenkin talvirenkaat alla. Ei tarvitse poliisisetääkään pelätä. Tai onhan niitä poliisitätejäkin nykyisin. Saavat tulla mittailemaan urasyvyyksiä aivan vapaasti. Aivan uudet nimittäin ovat nuo talvirenkaat. Merkinkin voisin mainita, mutta ehkä se olisi jo turhaa mainostamista. Suomalaiset kuitenkin ovat, ja niiden nimestä minulla tulee aina kännykät mieleen.

Joulukorteista, osa III

Tuli mieleen, että joulukorteista olisi hyvä vähän kirjoittaa. Sitten muistin, että olen kirjoittanut jo aikaisemmin samasta aiheesta. Näkyi olleen kaksikin tekstiä. Joten osa siitä, mitä oli mielessä, on jo vuosi sitten kirjoitettu. Viime vuonna saimme luotua hyvän systeemin korttien lähettämiseen ja noudatamme samaa myös nyt.

Mutta sähköisistä korteista pari sanaa. Niitä on jo alkanut tulla. En millään muotoa paheksu sähköisiä kortteja. Sehän on oiva tapa esimerkiksi säästää luontoa. Mutta toivoisin, että ihmiset käyttäisivät vaikkapa valmiita korttipalveluja, niitä on aika paljon olemassa. Niihin voi myös liittää oman valokuvan - ei välttämättä omasta naamasta otettua kuvaa vaan itse otetun. Näin välttyisi muutamalta tyypilliseltä asialta, jotka saattavat ilahduttamisen sijasta harmittaa vastaanottajaa.

Nimittäin joskus voi käydä vaikkapa niin, että lähettäja varmaan suurella innostuksella etsii sen kaikkein hienoimman, laadukkaalla kameralla ottamansa kuvan ja päättää liittää sen joulutervehdykseen. Se saattaa olla niin suuri, että pahimmassa tapauksessa sillä tukkii vastaanottajan postilaatikon tahtomattaan. Lisäksi kaikki sähköpostiohjelmat eivät näytä liitteitä ehkä sillä tavalla kuin lähettäja on ajatellut, joten lopputulos ei välttämättä muistuta sitä kaunista joulukorttia lähettäjän tarkoittamassa merkityksessä.

Toinen asia, jonka olen pistänyt merkille tässä sähköisessä joulutervehdyshommassa, on siinä mielessä samanlainen kuin edellinen, että sen voisi myös kiertää käyttämällä jotain valmista palvelua. Nimittäin jos lähettää sähköpostilla yhdellä kertaa saman tervehdyksen kaikille tutuilleen, saattaa käydä niin, että samalla meni myös kaikkien tuttavien sähköpostiosoitteet niille kaikille tutuille. Kaikkia ihmisiä tämä ei tietenkään häiritse, mutta minusta on vähän kiusallista pyytämättä saada kymmeniä sähköpostiosoitteita.

Kolmas seikka, joka tulee mieleen sähköisistä tervehdyksistä, on se tunnettu asia, että monet lähettävät kortteja jotenkin luokitellen samalla ihmisiä. Esimerkiksi ensimmäisen luokan tutuille 2-puoleiset kortit, toisen luokan tutuille 1-puoleiset ja kolmannen luokan tutuille postista ilmaiseksi tulleita kortteja. Sähköisen tervehdyksen saaja saattaa miettiä mielessään, olenkohan nyt 4-luokan vastaanottaja. Erityisesti jos hän näkee koko vastaanottajalistan, se saattaa johtaa ajatuskulkuihin omasta sijainnista lähettäjän joulutervehdysluokittelussa.

Monena vuonna olemme itse tehneet niin, ettemme ole lähettäneet kortteja kenellekään. Se on tuntunut toisinaan aivan kelpo ratkaisulta. Siinäkin on tietenkin varjopuolensa, vastaanottajat - jotka siis tässä tapauksessa eivät ota mitään vastaan - saattavat luulla tipahtaneensa luokkaan "ei enää joulukortteja näille". Toinen varjopuoli on se, että kun sitten omasta postiluukusta alkaa tipahdella toinen toistaan iloisempia kortteja, tuntee jo vähän katumusta, kun ei tullut lähettäneeksi itse. Mutta pahinta on, että menettää itse sen korttien kirjoittamisen ilon. Vaikka korttien valitsemisessa, kirjoittamisessa ja lähettämisessä on oma vaivansa, juuri siinä kirjoittamisen hetkessä on sitten jotain todella mukavaa. Kun käy osoitteistoa läpi, ajattelee hetken jokaista, jolle tervehdys lähtee - se lienee sittenkin tärkeintä.

Vahaukko tarjousvahalla

Poika alkaa olla siinä iässä, että tykkää askarrella. Ollin valinnassa oli muovailuvahat tarjouksessa, joten ostinpa ämpärillisen vahaa. Siitä riittää muovailtavaa pitkäksi aikaa. Vaimo pelkää, että kalusteet ja sisustus tahriintuu tuosta vahasta, mutta mielestäni pelkoa ei ole, sillä poika on tullut isäänsä ja tietää kyllä, miten askarrellaan siististi.

Minä vähän näytin mallia, miten vahaa käytetään ja poika sai idean päästä kiinni. Alkoi tulla autoa, ukkoa, hirveä, poroa, lentokonetta ja kaikkea muuta. Nappasinpa isän ylpeydessäni kuvan yhdestä pojan muovailemasta ukosta ja laitan sen tähän blogiin, että tekin voitte sitä ihastella.

Kuvassa on ensimmäisiä pojan luonnoksia ja hän sanoo hahmoa robotiksi. Minun mielestäni se näyttää enemmän avaruusolennolta kuin robotilta, mutta enpä puhunut siitä pojalle mitään, ettei jää pieneen päähän traumoja.

Runoa vai proosaa

En tiedä, oletteko te, hyvät lukijat, miettineet, miksi kirjoitan tätä blogia. En tiedä, oletteko miettineet, mitä tämä on - elämäkertaa, novelleja vai mitä.

Sattui silmiin, kun ei tullut uni ja runokirjaa lueskelin, Lauri Viidan runo Mitä varten kirjoitan. Viita kirjoittaa mm. näin: "Minä rupesin kirjoittamaan. Oli pakko." Siltä minustakin tuntui. Välillä taas tuntui, että ei pidä kirjoittaa, ja kirjoitusväli oli jo kovin pitkä. Nyt on taas tuntunut, että pitää kirjoittaa. Jonkinlainen pakko se on, kirjoittaminenkin.

"Ajatelkaa, koko maailmassa ei ole ainoatakaan kansaa, joka eläisi kirjoittamatta." Totta on. Suomikin on aika kirjoittavaa kansaa. Tällä viikolla muuten tulee taas uusi Finlandia-palkittu. Tai siis tulee uusi, jos Hotakaista ei valita taas. Mutta minäkin, vaikken mikään mahtava kynäilijä olekaan, kuulun tähän samaan suomalaiseen kirjoittajakansaan kuin nuo Finlandia-ehdokkaat, ilmaislehtien tekstiviestitaiturit ja vaikkapa nyt tämä Viita.

Lisäksi minä kirjoitan aika paljon itsestäni. Olen joskus ajatellut, että itsestään on pidettävä, jotta itsestään voisi kirjoittaa. Toivon kuitenkin, että osaisin pitää itsestäni kohtuullisesti. Sillä tavalla kuin Viitakin runonsa lopuksi: "Niin, hyvät Ihmiset, minä olen mainio mies."