Nyt on aika vaihtaa talvirenkaat!

Rengasliikkeet mainostavat parhaillaan, että nyt on aika vaihtaa talvirenkaat. Minä en oikein ymmärrä tuota ajatusta, sillä nythän on juuri tulossa liukkaat kelit, jolloin niitä talvirenkaita alkaisi tarvita.

Eikö se mene niin, että tähän aikaan pitäisi vaihtaa kesärenkaat talvirenkaisiin? Miksi nyt pitäisi vaihtaa talvirenkaat kesärenkaisiin? Vai tarkoittavatko nuo rengasliikkeet sitä, että pitäisi vaihtaa omat talvirenkaat vaikkapa naapurin talvirenkaisiin? Siinäkään en näe järkeä.

Siinäkään ei oikein ole mieltä, jos ne tarkoittavat sitä, että omat vanhat renkaat pitäisi vaihtaa sen liikkeen uusiin renkaisiin. Eihän siinä mistään vaihtamisesta ole kysymys, vaan ostamisesta. Ne vain joutuvat ottamaan ne vanhat renkaat hävitettäväksi. Se ei todellakaan ole mitään vaihtamista.

Mutta kaikista eniten minua huolestutti ystäväni Eero, joka pontevasti ilmoitti menevänsä vaihtamaan talvirenkaat vesisateeseen. Sitä minä en todellakaan ymmärtänyt. Miksi Eero vaihtaa hyvät renkaat vesisateeseen? Ymmärtäisin ehkä paremmin, jos olisi kuiva kesä ja Eero olisi maanviljelijä.

Vapaudesta

Kävin tänään rakkaan vaimoni kanssa aamukävelyllä. En voi sanoa, että olisimme käyneet rakkaalla aamukävelyllä, sillä kokemus ei ollut tällä kertaa kovin myönteinen, ja koska meillä ei ole erityistä tapaa käydä aamukävelyllä, en voi sanoa, että aamukävely olisi meille muutenkaan kovin rakas. Tämä ei kuitenkaan ollut se syy, miksi tällä kertaa päätin avata sanaisen arkkuni ja kirjoittaa tähän blogiin.

Näimme kävelyn aikana koiran. Nimenomaan vain koiran, sillä sen omistajaa tai muuta huolenpitäjää ei näkynyt. Koira oli luultavasti karannut, sillä sen kaulassa oli edelleen pätkä hihnaa. Tämä koira - rodusta minulla ei ollut aavistustakaan, ja tuskin vaimollakaan, sillä vaimolla on kyllä tapana tuoda esille, jos hän jotain tietää - oli luultavasti jollain keinolla saanut katkaistua hihnansa ja rientänyt vapauteen.

Aloin miettiä tuon koiran vapautta. Koska se ei itse saa sitä kaulastaan roikkuvaa hihnaa pois, se joutuu kantamaan sitä mukanaan. Luulisi, että se koira tuntee sen koko ajan. Voiko se olla vapaa, jos se tuntee hihnan ja siten ehkä muistaa vankeutensa? Onko sen vapaus vain näennäistä.

Jotenkin mielessäni vertasin sitä naimisissa olevaan naiseen, joka on liikematkalla. Tuo nainen on periaatteessa tuolla matkalla vapaa, mutta koska sillä on sormus sormessaan, tuo sormus muistuttaa häntä koko ajan siitä, että hän todellisuudessa ei ole kuin näennäisesti vapaa. Tuo nainen voisi tietenkin ottaa tuon sormuksen pois sormestaankin, mutta se ei juuri tilannetta muuttaisi.

Tämä aihe jäi minua niin vaivaamaan, että jos sinulla on jotain sanottavaa, kommentoi toki tätä kirjoitusta.

Työttömän arjesta

Sukulaismieheni on työttömänä ja sain häneltä tänään puhelun. Hän lupasi, että saan lainata hänen kertomaansa tänne blogiin, kun juttu oli kertakaikkiaan niin uskomaton.

Tämä mainittu sukulaismieheni oli metallialan kokoonpanotyössä monta vuotta heti valmistumisestaan lähtien. Viime vuoden syksyllä yritys saneerasi ja lopputuloksena hän ja 4 muuta pistettiin pihalle. Metallialan tulevaisuus näyttää heikolta, joten tämä sukulaismieheni, olkoon hänen nimensä vaikka Esa, mietti alan vaihtoa. Työvoimatoimisto on kurssittanut häntä useaan otteeseen, ilman mitään hyötyä. Ensin hän kävi työnhakukoulutuksen ja sen päälle vielä ATK-ajokortin.

Työnhakukoulutus oli Esalle yhtä tuskaa. Opettaja puhui halventavaan sävyyn oppilaistaan, joiden joukossa oli paljon muitakin metallimiehiä, mutta myös filosofian tohtoreita, hoitajia, rakennusmiehiä ja muutama kouluttamaton sekatyömies. Esan kertoman mukaan opettajan puhe oli niin loukkaavaa ja alentavaa, että hän ei ole vieläkään täysin toipunut kurssista. Suurin hyötyjä tuntui olevan kurssin järjestäjä. Oppilaat motivoituivat huonosti, koska ilmeinen tarkoitus oli saada oppilaita jättäytymään pois kurssilta ja saada karenssi oikeutetuksi.

ATK-ajokortin suorittaminen oli Esalle rutiinia, sillä hän oli suorittanut sen jo aikanaan ammattikoulussa. Virkailija ei uskonut Esan ATK-ajokorttitodistusta ja niin ovi kurssille aukesi kuin varkain. Kurssilla käytettiin Windows-käyttöjärjestelmää, joka Esan mukaan ei sovellu nykyaikaiseen tietojenkäsittelyyn kankeutensa vuoksi, eikä työttömälle laittomuutensa/hintansa vuoksi.

Esa siis soitti minulle tiistaina. Nyt Esa oli saanut uutta vettä ainaiseen myllyynsä. Hän oli myöhästynyt päivän sovitusta ilmoittautumisesta työvoimatoimistoon, koska hänen 2,5-vuotias tyttärensä oli sairaana. Työvoimatoimisto rankaisi Esaa kahden viikon päivärahalla. Esan tuloissa tämä tietää noin 800 euron ansiomenetystä. Se on minunkin mielestäni kallis hinta tyttären sairaudesta.

Esa ei työvoimatoimiston mukaan saa hakeutua koulutukseen, koska "se ei merkittävästi parantaisi hänen työllistymistään ja estäisi kokopäiväisen työnhaun ja kokopäivätyön tekemisen". Näin haudattiin taas yksi rehti suomalainen byrokratian alle. Samalla haudattiin hänen unelmansa uudesta ammatista ja mahdollisesta työpaikasta.

Onko autoilijoilla sielua?

Kävin tuttuun tapaan loppuviikosta polkupyöritse hoitamassa asioita kaupungilla. Oli teetettyjen diakuvien noutoa valokuvaliikkeestä, kirjastossa käyntiä jne. Kirjastossa mietin jälleen kerran, mikä yhdistää kaikkia kirjastotätejä. On sanoinkuvaamatonta se yhteisyys, mitä koen olevan heidän olemuksissaan ja käytöksessään. Ystävällisiähän ne ovat ja auttavaisia, keksipä sitten tarvita tietoa mistä tahansa maailman asiasta ja miksei muustakin, aina yrittävät parhaansa löytääkseen sopivat lähteet. Se oli toki vain sivuseikka, mutta en malttanut olla mainitsematta, kun tuli puheeksi.

Iltapäiväruuhkassa pyöräileminen oli tehdä minut entistä hullummaksi. Pelkästään autojen aiheuttama melu kaiutettuna moninkertaisena talojen seinistä saa ohimosuonet sykkimään ja vihan koko ihmiskuntaa kohtaan syttymään. Siihen äänimaisemaan kun lisätään vielä se, että liikennesääntöjä noudattaen ajaessani autotien reunassa kävelykadun sijaan saan osakseni vihaisia katseita näiltä lämpimissä autoissaan istuvilta vesisateen kastelevuudesta mitään tietämättömiltä kansalaisilta. Kaikki tämä negatiivinen huomio siksi, että olen polkupyörineni heidän kiiltävien autojensa seassa poikkeus, jopa tahra, ja vaikeutan ja hidastan heidän kulkuaan. Yleensä kyse on muutamista sekunneista heidän elämässään.

Mieltäni ei lämmitä niinikään se, että tiedän tasan tarkkaan, kuinka tarpeellista tämä heidän autoilunsa yleensä on. Tässä muutamia kuviteltuja esimerkkejä: Ajetaan parin kilometrin matkaa töihin talvipakkasella ja tätä varten lämmitetään autoa lohko- ja sisätilanlämmittimellä tuntitolkulla, lähdetään illalla trendikkäälle kuntosalille trimmaamaan vartaloa ja hengen pitimiksi käydään automarketissa ruokaostoksilla. Kaikki tämä tehdään auton avustamana, luonnonvaroista ja ilmansaasteista piittaamatta. En siis vastusta kaupunkiautoilua täysin henkilökohtaisista mukavuussyistä, vaan lisään negatiiviseen suhtautumiseeni annoksen ekologisuutta. Toisaalta kai ekologisuuskin on henkilökohtaista. Yleensähän ekologisesti eläviksi itseään kutsuvat ovat valinneet elämäntapansa poistaakseen omaa pahaa mieltään. Mitä muuta se on kuin henkilökohtaista?

Kihomato

On taas se aika vuodesta. Naapurin poika oli pullakahveilla meillä koulun jälkeen ja sanoi, että heillä on kihomatokausi koulussa. Meinasi jäädä minulla pullat syömättä, kun ajattelin pojan puheita. Väitti, ettei hänellä ole kihiksiä, mutta nyt tuntuu, että taisi valehdella.

Kutisee. Kynnenaluseni ovat mustana ja erogeeniset alueeni verillä. Ei auta muu kuin suunnata apteekkiin, kunhan palkkapäivä ensin koittaa. Siihen asti anon henkilökohtaista lomaa töistä. Ei tällaista kehtaa työpaikalla sanoa. Voisin pyytää palkkaennakkoa. Se aikaistaisi ongelman hoitoa jonkin verran. Käsidesiä kuluu ja murettaa.

Koiralla taitaa olla oma osuutensa ongelmasta. Pyörii tuossa eteisen lattialla kuin väkkärä ja haukkuu. Toivon, ettei tule naapurilta valituksia tuosta haukkumisesta. Naapurin Kaisa ei ymmärrä, ettei koira turhaan hauku. Aina on haukkumiseen syy, enkä se ole minä.

Jos lukijoilla on kihomatokokemuksia, kertokaapa miten niistä pääsee eroon ja ovatko vaarallisia hoitamattomina. Kyllä ne ajanoloon kuolevat pois itsestäänkin?

Juoksemisen vaikeudesta

Päätin taas kerran syksyn tullen aloittaa juoksuharrastuksen. Tänä syksynä minun ei onneksi tarvinnut aloittaa sitä käymällä juoksuvaate- ja juoksukenkäostoksilla, koska näistä ostoksista on niin vähän aikaa, että en ole ehtinyt puhkikuluttaa hyviä varusteita.

Pari kertaa olen tässä käynyt juoksemassa. Älyttömän vaikeaa touhua ainakin näin kaupunkioloissa. Ensin sitä juoksee aivan normaalisti. Sitten huomaa, että joku juoksee hieman itsen edellä. Vähitellen ottaa sitä kiinni. Sitten huomaa olevansa niin lähellä, että on jo epäilyttävää jäädä siihen perään juoksemaan. Etenkin, jos se edelläkävijä on nainen, koska se kuitenkin luulee, että tiirailen sen trikoopäällysteistä peppua siinä, vaikka tosiasiallisesti miettisinkin, minkälaiset laatat kylppäriin pitäisi laittaa.

Sitä sitten lähtee kiihdyttämään vauhtia, jotta pääsisi ohi siitä naisesta. Sitten alkaa heti puuskutus, vauhti nousee liian kovaksi. Ja se nainen sitten katsoo, että kylläpä tuo on huonossa kunnossa, kun noin puuskuttaa. Sillä tavalla hitaasti ei voi mennä ohi, koska tuntuisi tyhmältä juosta pari minuuttia siinä melkein rinnalla, kun vauhti ei olisi kuin aivan hitusen kovempi kuin sillä toisella. Ja kun on päässyt ohi, joutuu vielä jatkamaan sitä vähän kovempaa vauhtia, ettei se ohitettu juoksija vain puske kohta itsestä ohi.

Muuten se juokseminen on tuntunut helpolta, mutta tuohon kun vielä keksisi jonkin kivan ratkaisun.