Naapurilla kylässä

Olen jo aiemmin tässä blogissa ruotinut naapureihin liittyviä kysymyksiä, joten jatketaanpa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Olin normaaliin tapaan tulossa sisään asuntoomme miltei ulko-ovella, kun naapuri tuli vastaan. Päätin, että nyt en jaksa tässä sen kummemmin alkaa tervehtiä häntä, mutta toiset olivat naapurin miehen ajatukset. Tämä mies, siis naapurini, sanoi oikein käsipäivää, eikä siinä vielä kaikki, vaan kutsuipa kahville. Vaimonsa oli hänen kertoman mukaan leiponut, mutta lähtenyt sitten omiin menoihinsa, jotka eivät minulle oikestaan kuulu, joten en niistä sen enempää kysellyt. Tästäpä mies saikin välähdyksen, jonka luin heti hänen kasvoiltaan ja myöhemmin niinikään huulilta: "Tulepa käymään kahvilla", totesi mies ennakkoluulottomasti. En keksinyt heti mitään erityistä syytä kieltäytyä, joten otin kutsun vastaan. Myöhemmin kyllä mietin, miksi minulla pitäisi olla joku syy siihen, että menen minun ja perheeni yhteisen huoneiston sijaan hänen huoneistoonsa, onhan se enemmänkin normaalista poikkeavaa toimintaa.

Naapurini piti kohteliaasti ulko-oveaan auki minun astellessa siitä sisään, onhan hän tapakasvattajana työssäänkin. Katselin ympärilleni, kuten uuteen paikkaan tullessa asiaan kuuluu ja tein havaintoni. Kalustuksen ja viihde-elektroniikan määrästä ja laadusta päätellen tämä perhe yrittää vakiinnuttaa paikkansa keskiluokassa sinne lähimenneisyydessä kiivettyään, mutta en nyt takerru siihen. Istahdin sohvalle ja naapurini ryhtyi keittiössä valmistamaan kahvia sekä asettelemaan keksejä ja pullaa lautaselle. Hetken päästä huomasin minä, että mitäpä minä täällä olohuoneessa yksikseni istun, onhan kyläily kuitenkin sosiaalinen tapahtuma, joten siirryin pitkin hiljaisin askelineni keittiöön. Juotiin kahvit ja syötiin hänen vaimonsa erinomaista pullaa. Otinpa yhden keksinkin, jotta ei tule sanomista jälkikäteen.

Virittelin kahvipöydässä keskustelua ensin konkreettisista asioista, kuten sää, tulevat lumityöt ja sen sellaiset, mutta kun sain pöydällä olevasta sanomalehdestä käännettyä puheeni maailmantalouteen ja sitä kautta muihinkin ei-niin-konkreettisiin asioihin, huomasin, että jos näistä jutuista halusi keskustella, kannatti valita kumppaniksi joku muu kuin tämä mies. Saattoi syy olla itsessänikin: Ehkä puhuin itse liikaa ja esitin kärkkäästi omia mielipiteitäni.

Aloin jossain vaiheessa pelätä, että hän alkaa pitää minua kohta ystävänään. En viitsinyt suoraan sanoa, että minulle riittää ihan puhdas naapuruussuhde, enkä halua käydä joka kesä heidän tulevalla mökillä saunomassa ja harrastaa metsästystä hänen kanssaan. Yllätyin itsekin omasta vahvasta tunteestani, että minulla ei vain ole tämän miehen kanssa juuri muuta yhteistä, kuin asuinpaikka. Minulle tuli äkkiä tarve poistua tilanteesta. Aloin kiitellä kahveista ja tehdä poistumisliikkeitä, mutta tuntui, että en haluaisi antaa liian positiivista muistoa vierailusta. Mietin jo, että sanon jotain vähän ilkeää, mutta sain hillittyä itseni ja pääsin ulos. Hän näytti siltä, että olisi halunnut meidän kättelevän lähtiessäni, mutta luikahdin ovesta pihalle nopeasti, enkä juuri katsellut perääni.

Lukija varmaan nyt ihmettelee, olisiko se jotenkin minulta pois, että olisin enemmän tekemisissä naapurini kanssa. Keneltä muultakaan se on pois jos ei minulta ja perheeltäni? Onhan se sanomattakin selvää, että vähemmän jää aikaa omiin askareisiin, jos illat pitkät ollaan lintu- ja jänismetsillä ja saunotaan yhdessä sellaisen miehen kanssa, jota en oikeasti edes haluaisi tuntea, mutta hän vain sattuu asumaan samalla tiellä.