Kävin kirpputorilla, kun vaimo oli houkutellut jo pitkään. Niinpä menimme tuohon lähimmälle ja seudun laajimmalle itsepalvelukirpputorille. Siellä ollessani silmäni avautuivat todellisuudelle. Sanon näin siinä mielessä, että todellisuus tarkoittaa sitä, että roskaa voi myydä ja kaikelle on hintansa. Ennätys oli 2mk maksava teepussi vuodelta 1982. Liptonia, alkuperäisessä pakkauksessa. Ah, tuumasin minä.
Meillä on kotona paljon tavaraa, josta joku voisi maksaa. On lampunvarjostimia, sähköjohtoja, kirjoja (lukemattomia ja luettuja ihan kirjahyllyn laidasta laitaan), pannunalusia (vanhimmat vuodelta 1972 maaliskuulta). Minä tarvitsen ne kaikki. Jos minä en tarvitse, vaimo tarvitsee. Esimerkiksi ompelukonetta tarvitsee vaimo. Polkupyörää tarvitsen minä, ja sähköjohtoa, että pysyy telkkarissa virta ja tietokoneessa. Miksi ihminen ostaa enemmän kuin tarvitsee? Siinä se suuri kysymys, jota mietin. Meillä on tiedossa, mitä tarvitaan ja ne on hankittu. Jos joku menee rikki, ostamme uuden.
Kirpputori on sellainen paikka, jossa ihmiset myyvät muuttuvien elämäntilanteiden aikaansaamia tarpeita pois. Jalkapallon harrastaja voi myydä vanhat pallonsa pois, jos on siirtynyt jääkiekkoilijaksi jne. Entinen työssäkäyvä voi myydä mittanauhansa, kun jää työttömäksi. Tällä tavalla kirpputoreille riittää tavaraa ja asiakkaita. Vuoden 1972 pannulappu alkaa olla huonossa kunnossa, se maaliskuinen. Etsimme vastaavaa tilalle, mutta emme löytäneet. Virkkuukoukkuja löysimme ja kassillisen lankaa. Niistä vaimo tekee uuden. Haluan nallekuvion, kuten edellisessäkin oli.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti